Puolinaista elämää - ei koskaan kokonaista

Eksyin pitkästä aikaa omaan blogiini ja huomasin, että joku joskus käy tätä lukemassakin. Itsekin luin jälleen kirjoituksen "paska paska elämä". En muista missä mielentilassa sen kirjoitin, mutta tekstihän on harvinaisen rehellinen. Nyttemin se on ehkä muuttunut muotoon "puolinainen elämä". Koko elämä menee sivustaseuraajana, kun kaikki sosiaalinen pelottaa. 

 Joskus joku kommentoi varmaankin jotakin mun kirjoitusta suurinpiirtein näin: "miten kaikki voikin olla muka noin vaikeaa?". No, helposti. Mutta sen ymmärtäminen ei ole helppoa, jos ei pysty yhtään samaistumaan sosiaalispelkoiseen ihmiseen.
Mitä minä sitten pelkään? Jokaista kohtaamista ihmisen/ihmisten kanssa. Tai melkein jokaista. On persoonia, jotka eivät pelota ihan yhtä paljon kuin muut. Tai joinakin päivinä itse olen vähän vähemmän masentunut ja paremmassa toimintakunnossa. 

Kahvitauolle en halua mennä, jos koko henkilöstö (n. max 15 hlö) on yhtä aikaa tauolla. Käyn mieluummin silloin, kun paikalla on vain muutama tai sitten ihan yksin. Kaverisuhteita pystyn luomaan, mutta en ystävyyssuhteita. Toiset verkostoituvat monella eri tapaa, mä pystyn olemaan vain yhdessä roolissa ja yhdessä ruudussa kerrallaan. Työtilanteissakin on helpompaa, jos mennään suunnitelman mukaan, muutokset aiheuttavat ahdistusta. Töissä sosiaalisissa tilanteissa peitän hermostumiseni usein höpöttämisellä ja kukaan ei varmaan aavista kuinka paljon oikeasti jännitän. Että mokaan. Mokata voi niin monella eri tavalla. Kaikkia vaihtoehtoja pitää jännittää - yhtä aikaa.

Töistä puheenollen - elämässä on tapahtunut paljon viimeisen viiden vuoden aikana. En nyt muista tarkaalleen mitä tänne olen kirjoittanut, mutta viimein vaihdoin alaa eli sain opiskelupaikan muutama vuosi sitten. Valmistuin uuteen ammattiin ja sain heti uuden alani töitä. Sijaisena, mutta kuitenkin. Suht kaukaa kotoa. Vuosi sitten rohkaistuin ja muutin lähemmäs. Uuteen asuinpaikkaan liittyy paljon uutta ja pelottavaakin juttua. Mutta yksinkertaisesti koettuna asia on rohkein, mitä olen ikinä eläissäni kokenut ja tehnyt. Jatkan edelleen sijaisena ja tilanne on erittäin epävarma. Työsopparit ovat lyhyitä ja työnantajan asenne tuntuu alentuvalta. Se riipaisee. Yritän kuitenkin olla kiitollinen siitä, mitä olen tähän asti saanut ja saavuttanut. Eivät nämä työasiat ole itsestäänselvyyksiä missään iässä, saati tässä iässä.


" Sosiaalisten tilanteiden pelko: Sillä tarkoitetaan toistuvaa ahdistusta ja pelkoa tilanteissa, joissa joutuu tekemisiin vieraiden ihmisten kanssa tai huomion kohteeksi. Vaikeat pelot voivat traumatisoida niin, että ote normaalista elämästä herpaantuu ja esimerkiksi kaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta. Sosiaalisia tilanteita pelkäävä linnoittautuu kotiinsa, sillä se tuntuu ainoalta turvalliselta paikalta."

Lainaus täältä; http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/testaa_pelkaatko_sosiaalisia_tilanteita
Teksti ei ihan yksi yhteen sovi minuun. Jännitän myös tuttujen ihmisten kanssa. Kotona on hyvä olla - yksin. Työterveydessä puututtiin nyt tähän mun masennukseen - se on riskitekijä. Sairaslomaa ei ehdotettu, enkä sitä suostuisi ottamaankaan. Lääkitystä ehkä? 

Kun kerran vielä muistin salasanan

Niin voisin kirjoittaa pari sanaa. Taistelu painon kanssa on jatkunut aina vain. Välillä paremmin, välillä huonommin. Masennus kulkee myös mukana, vaikka elämä on muuttunut ja mullistunut tässä vuosien varrella. Muutos ei ole ollut kokonaan positiivista, mutta koskapa elämä olisi.
Hyvää ihanaa syksyä!

Delete

Poistin viimekertaisen tekstini. Se oli niin masentava, että delete-toiminto oli ainoa oikea ratkaisu:). Eli tutuissa kilolukemissa jälleen kamppaillaan tuossa 85 kg:n molemmin puolin. Onneksi nuo yli 90 kilon lukemat ovat enää harvoin näkyvissä. Ikuinen kierrehän tämä on, mutta tuntuu kuitenkin, että toivo elää ikuisesti. 

Tänään onkin ollut varsinainen liikuntapäivä -> koirien kanssa kunnon lenkki 2:ssa osassa yht. lähes 2 tuntia, rauhallinen pyöräilylenkki ja uimassa (+vesijuoksemassa)käynti. Uintiosuus tuosta oli tiukkaa menoa, muuten liikuntasuoritteet kuitenkin rauhallisia. 

Nyt on mennyt kuukausi (ja pari päivää päälle) ilman vakituista töissäkäyntiä. Olotila ja mieliala on ollut yhtä vuoristorataa. Aikaa on ja se on rauhoittanut kummasti. Rahaa tulee entistä niukemmin, joten ajanvietteet on oltava suht maksuttomia. Onneksi tykkään ulkoilla.Jumpat jäivät valitettavasti kesätauolle jo huhtikuulla, mutta katsotaan, jos joitakin (huokeita) satunnaisia kesärientoja löytyisi. Muuten yritän pitää ainakin vatsa-ja selkälihakset siinä kunnossa, että selkäkipuja ei tulisi. 

Opiskelu ei vie koko aikaani, satunnaisesti toki ahmaisee suurimman osan päivästä. Tentteihinluku ja koti- ja etätehtävät ovat suuritöisiä. Ainakin aikuisopiskelijalle, jonka varsinaisista opiskeluajoista on jo tovi vierähtänyt. (Parempi olla miettimättä tarkempia vuosimääriä...). 

Koirat pitävät liikkeellä ja toivottavasti kevät ja kesäkin innostavat liikkumaan ja pitävät mielen mahdollisimman virkeänä. On toki tunnustettava, että tykkään enemmän syksystä ja talvesta. Vaikka onhan toki keväässä ja kesässä oma viehätyksensä niissäkin. Ainakin selviää vähemmillä vaatekerroksilla! 

Hyvää kevättä ja kesää kaikille!

Kaikesta huolimatta

Kaiken jojoilun ja poukkoilun ja vaikeuksien ja vaikka minkä jälkeen olen edelleenkin sitä mieltä, että ON mahdollista ihan tavallisin keinoin saavuttaa se, mikä saavutettavissa on. Ehdotuksia kaikenlaisiin poppakonsteihin ja oikoteihin on tullut sieltä ja täältä. Ja kuitenkin se perusta painonlaskulle on se vanha totuus - syö vähemmän kuin kulutat. Siihen tähdätään. "Poppakonsteista" ainoa mitä olen käyttänyt on ateriakorvikkeet.

Vuonna 2010 kun aloitin laihduttamisen / elämäntapamuutoksen (hah!), korvasin osan aterioista VLCD-tuotteilla. Aluksi aika montakin ateriaa päivässä, sitten asteittain siirtyen normaaliruokiin. Ja laihtuihan tuolla, muistaakseni tammikuussa painoni laski 5½ kiloa. Ei se paha juttu ollut, varmasti aivan kiva aloitus varsinkin, jos painoa on huomattava määrä. Itselläni se ei ollut oikotie onneen, vaikka jatkossa painonpudotus onnistui ja saavutin ihan mukavat painolukemat. Uudet elämäntavat eivät juurtuneet ja onnistuin saamaan lähes kaikki menetetyt kilot takaisin. Toinen mitä yritin kokeilla, ilman menestystä, oli karppaus. Se jäi lähinnä ajatuksen tasolle. Ei ole mun juttu, pitäydyn alkuperäisessä ajatuksessani aiheesta - karpatkoon ne, jotka siitä tykkäävät ja sen avulla onnistuvat. Minä yritän edelleen pysyä omassa uskossani - syön normaalia ruokaa ja mahdollisimman terveellisesti. Ja tietysti sellaisia tuotteita, mistä itse pidän ja joiden avulla voin hyvin. 

Vuosien varrella uskoni täydelliseen, lopulliseen elämäntapojen muuttumiseen on horjunut moneen kertaan. Onhan asiasta runsaasti käytännön kokemusta. Mutta sekään ei estä jatkamasta yrittämistä. Katsotaan kuinka pitkälle tällä kertaa intoa riittää.

Missä mennään nyt, helmikuun loppua odotellessa? Paino on laskenut tammi-helmikuun aikana 5-6 kiloa, pikkuisen enemmän kuin ajatus oli. Viime päivinä on ollut taas se tuttu ilmiö, syöminen on hieman vaikeaa. Jokaisen laihdutustempauksen jossakin vaiheessa tapahtuu näin. Se ei ole terve ilmiö. Eilenkin söin päivän pääaterian klo 14 maissa. En syönyt paljon, puolet annoksesta meni koiralle. Kuitenkin mahani täyttyi niin ääriään myöten, että en enää illalla pystynyt syömään mitään. Entuudesta tiedän, että vaihe menee ohi. Täytyy vain keskittyä syömään mahdollisimman tasaisesti pieniä annoksia kerralla. Vatsalaukku on tietysti pienentynyt, kun en ole kuukauteen ahminut sitä täyteen.

Herkuton helmikuu loppusuoralle! Aloitin herkuttoman kauden tammikuun loppupuolella eli nyt on jo kuukausi takana herkutonta eloa. Ihan helposti tällä kertaa vieläpä. Ajatus lähti suuttumisesta omaan itsekurin puuttumiseen. Se taisi silloin joskus aiemminkin tepsiä.... On se vaan kumma, kun syöminen hallitsee elämistä. Ei sen niin pitäisi mennä. 1.3 on eka herkkupäivä viikkokausiin. Näin ainakin etukäteen ajatellen olen suunnitellut:).

Elämästä yleensä ottaen. Olin verikokeissa ja veriarvoista löytyi epänormaliutta. Lääkärin mukaan lisätutkimuksiin ei ollut aihetta eikä hän myöskään esittänyt arveluita mistä arvot johtuisivat. Muutakin löytyi, mutta päällimäisenä on anemia. Koskaan aiemmin veriarvoni eivät ole olleet anemian puolella. Onneksi kuitenkin Google pelasti lisämietteiltä, todennäköisesti syynä on ikä ja lähestyvät vaihdevuodet. Asia vaikuttaa jonkin verran ruokailutottumuksiini ja tietysti syön rautaa toistaiseksi. Myös kolesteroliarvot olivat hivenen koholla ja lääkäri kehoitti laihduttamaan 4 kiloa silloisesta painosta. Sen olen jo laihduttanut ja toivoakseni jatkoa seuraisi.

Keväällä tulossa kohtalaisen suuri elämänmuutos! Sitä odotellessa mieli on huomattavasti keventynyt ja virkeämpi kuin aikoihin. Palailen asiaan huhtikuun tietämissä. 

Ahmimishäiriö

Kuuntelin kerran erään tutun jutustelua ahmisestaan. Hän kertoi, että ei pysty jättämään avattua suklaalevyä kesken, vaan se on syötävä loppuun. Ihan tutulta kuullostaa! Mutta kun hän mainitsi sen johtuvan ahmimishäiriöstä, aloin epäröidä. Näinköhän on? Monet saattavat syödä kerralla suklaalevyn tai ison karkkipussin tai litran jäätelöä tai vaikkapa pussillisen munkkeja. Mutta JOS otat tuolta välistä pois tuon tai-sanan ja lisäät joka kohtaan JA-sanan, ollaan todellisten ongelmien äärellä.

Lainaus (lähde: terveyskirjasto.fi)

Ahmimishäiriön syyt

Lihavien ahmimishäiriön perussyytä ei tiedetä, mutta siitä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muita psyykkisiä oireita. Näitä ovat yleinen alakulo ja masentuneisuus, ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu ja psyykkinen haavoittuvuus.

Ahmimishäiriön oireet

Ahmimisella tarkoitetaan, että kerralla syödään lyhyessä ajassa selvästi enemmän kuin normaalisti. Ahmiminen kohdistuu usein johonkin tiettyyn ruokalajiin, esimerkiksi suklaaseen, makeisiin tai jäätelöön. Ahmiessa syömisnopeus voi olla hyvin suuri. Yleensä ahmiminen tapahtuu yksin muilta salassa.

Ahminta päättyy ahdistavaan täyden olon tunteeseen ja vatsassa voi tuntua kipuja. Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa.

Ahmiminen johtaa liialliseen energiansaantiin, mikä ajan mittaan ilmenee painonnousuna. Ahmimishäiriöstä kärsivillä on yleensa takanaan useita laihdutusyrityksiä.

Katsotaanpa, kuinka moni näistä määritelmistä sopii kohdalleni. Yleinen alakulo ja masentuneisuus, jep. Ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu, jep. Psyykkinen haavoittuvuus, jep.

Kerralla lyhyessä ajassa syödään enemmän kuin normaalisti, jep. Tietty ruokalaji: lähes mikä tahansa makea, jep. Suuri syömisnopeus, jep. Yksin, joo, en nauti makeiden syömisestä seurassa. Ja lopuistakin kaikki täsmää, paitsi uneen vaipuminen. 

Kuule, tällaisesta ahdistussyöjää ei kiinnosta kuunnella, jos joku syö suklaalevyn kerralla!

Omistan jälleen tv;n monen vuoden telkkarittoman kauden jälkeen. Ohjelmistossa näyttää olevan runsaasti tarjolla laihdutusohjelmia. Kilpailumuotoisista en niinkään välitä, mutta hyvää tsemppiä ja asiaa on paljon tarjolla. Monissa ohjelmissa toki kauhistuttaa laihdutuksen kova tahti, vaikkapa 40 kiloa puolessa vuodessa. Tai jopa enemmän. Toivottavasti ainakin osa saa kilonsa pysymään lopullisesti pois. Suomalainen versio JuttaG:n johdolla on suosikkini. Itsekin tällä hetkellä syön rahkaa ja raejuustoa lähes päivittäin. En voi sietää raejuustoa, mutta rahkan maku peittää onneksi sen maun.

Asioita ja ilmiöitä edelleen seuraten. Ja herkutonta helmikuuta viettäen. Jokainen päivä irti ahmisesta on voitto. 

Joulunaikaa

Joulu alkaa olla jälleen paremmalla puolella eli melkein ohi:). Harmittaa vaan, kun huomenna on mentävä jälleen töihin. Ei ole mitään ylimääräisiä vapaapäiviä meikäläisellä, ei. Taas on pakko jaksaa. Onneksi kuitenkin on vähän vielä pyhiä jäljellä, joten työelämään  lähdetään pehmeällä laskulla. Kyllä niitä tasaisia täysiä viikkoja sitten tammikuusta alkaen jälleen piisaa! 

Alkuvuodesta on mahdollista alkaa selvitellä opintovapaajuttuja, jos vaikka olisi mahdollista jäädä kesän korvalla sellaiselle. Yritän kovasti olla liikaa toivomatta, jotta en sitten pettyisi. Joten rauhallisilla mielin yritän olla.

Aamusella kävin puntarillakin, pikkuisen enemmän puntari näytti kuin viime punnituksessa. Mutta ihanihan pikkuisen vain. Se on hyvä se, ettei mitään merkittävää nousua ole havaittavissa. Jouluna toki tulee vähän herkuteltua. Tänä jouluna merkillisen vähän. En saanut mitään joulusuklaitakaan pukilta. Höh. Ehkä on itse jokin rasia ostettava, eikös niitä saa jo alennuksella? Siitä tulikin mieleeni, kohta olisi jaksettava uhrata yksi päivä alennusmyynneillekin. Inhoan shoppailua, mutta pakkotilanne, uusia varusteita olisi hommattava. Pari takkia ja kengät tai parit. Riippuu, miten rahat riittävät. Jaksaa, jaksaa lähteä!

Jos silmäillään tuota mun huhtikuun lopun tavoitetta- se merkkaisi n. 2kilon pudotustahtia per kuukausi tammi-huhtikuu. Ei olis paljon se. Siihen tähtäin on asetettu tällä kertaa.

Ps. Olen muokannut blogia poistaen yli puolet teksteistä. Ehkä vielä innostun lisääkin poistamaan. Mitä sitä vanhoja muistelemaan?? Uusi alkuhan on lähes joka nurkan takana:). 

Kukkuu!

Täälläpä sitä ollaan, taas! Nöyristä nöyrimpänä ja ankein fiiliksin. Tai on kai valoa tunnelin päässä, jos vain osaa oikein katsoa. Elämä menee omaa latuaan, stressitekijöitä ja epävarmuutta tulvillaan. Eli sitä varsin normaalia! Olen aloittamassa opiskeluja uutta ammattia varten. Haaveissa olisi opintovapaa, vaikka tulopuoli jäisikin siten vähäiseksi. Tällä hetkellä tosin selvitykset ovat kesken sen suhteen, olenko vai en oikeutettu opintovapaaseen. Merkillisen ristiriitaisia vastauksia saa henkilöiltä, joiden tämäkin asia mun mielestä pitäisi tietää! No, parasta se kai tässäkin jutussa on se, että ottaa ihan ITSE selvää varmalta taholta, jotta saa siten oikean vastauksen. Sitä olen yrittänyt tehdä, mutta vielä ovat kuviot siis auki. Opiskelut jännitävät, kuinka homma lähtee luistamaan. Ja täytyy sanoa, että jos en saa/ole oikeutettu opintovapaaseen, tilanne on aika kestämätön. Toki asiat voisivat olla toisellakin tavalla - olisin vaikka ollut kohta vuoden työtön, se on kärkeen sanottava! Mutta pessimisti kun ei luonnolleen mitään voi, työt ovat sen verran ahdistavat (tylsää....) ja palkka (ai kai kaiketi enemmän pikku taskuraha...) on onneton. Ja ne aamuheräämiset _ parempi on, että ei niistä sen enempää. Selvitellään ja koetetaan onnea taas. Opiskelupaikkakaan ei ole mikään itsestäänselvyys, olen siitä toki äärettömän onnellinen. Toivottavasti kaikki menisi hyvin ja sitten vuonna 2014 vihdoin olisi mahdollisuus päästä vaikka töihin omalle alalle. 

Paino sitten taas _ en taida haluta tietää. Vaatteet kiristävät, ei taida tarvita kertoa enempää. En tiedä, koska menen puntarille seuraavan kerran. Se voi tapahtua vaikka huomenna tai sitten joskus ensi vuonna. Mutta jos yrittäis _ jälleen kerran _ ryhdistäytyä ja sitä varten asetin painotavoitteen ensi vuoden huhtikuun loppuun - 80 kg. Epäilisin, että siihen tarvittais ainakin -10kg. Mutta katsellaan niitä lukemia sitten joskus. Taas ja taas. 

Kevät jatkuu

Mä vaan nukkuisin koko ajan. Työaika ei sovi mun omaan rytmiini (herätys arkisin klo 4.30), olen enemmän iltaihminen. Työ on fyysisesti rankkaa, sekin toki väsyttää. Ja väsyttäähän sekin, että elämä on siinä pisteessä, että ajelehdin. Toisaalta olen vapaa "edellisen elämän" velvoitteista, olen vapaa tekemään jotakin muuta. Mutta kun se jokin muu ei ole vielä tässä ja nyt. Pitäisi jaksaa toimittaa asioita, ottaa selvää ja edetä kohden suurempaa muutosta. Elämä on nyt ikäänkuin odotusvaiheessa. Muutos on alkanut, mutta päämäärä on toistaiseksi tuntematon. Ehkä osaisin nauttia tästäkin vaiheesta enemmän, jos tietäisin, mitä on tulossa.

Paino on lähtenyt ihan oikeasti ilman yrittämistä tippumaan. Tällä hetkellä seurailen syömisiäni, mutta vielä muutama viikko sitten söin ihan mitä sattuu. Luulinkin painon olevan jälleen yli 90 kiloa. Olo tuntui sellaiselta, isolta ja pullealta. Sitten kävin puntarilla ja sehän olikin 87 ja vielä iltapaino vaatteet päällä. Olin kyllä miettinyt, että kas kun pitkähihaiset aluspaidat eivät kiristä. Ajattelin niiden venyneen. Mutta puntari on lahjomaton todistaja, paino ei ollut kohonnut, se oli tammikuisesta tilanteesta laskenut.

Nyt olen muutamat ajat rajoittanut makeansyöntiä (lopetettuahan sitä ei saa...) ja muutenkin yrittänyt miettiä taas tarkemmin. Tänään aamulla puntari näytti 85,4 kiloa. Suunta on jälleen oikea, sillä tiellä yritetään pysyä. Elämänmuutosten keskellä ja niistä huolimatta!

Mitä kuuluu?

Kappas, aikaa on vierhähtänyt mukavasti sitten viime kirjoituksen. Vuodenvaihteessa on ollut tapahtumia enemmän kuin pieni ihminen pystyy käsittelemään. Ei ainakaan tarvitse sanoa, että elämä vierii aina samoja latuja!
Ensinnäkään en ole enää yksityisyrittäjä. Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa ja elän ikään kuin tyhjäkäynnillä tällä hetkellä. Mun piti jättäytyä hetkeksi "lomalle" eli työttömäksi pariksi kuukaudeksi. Mutta elämä heitti soppaan sekaan muutamia taloudellisia pakotteita, joiden johdosta otin (otin kun sain) vastaan väliaikaisen työpaikan. Siinä on kaikki pielessä - työaika ei sovi mun kropan rytmiin, työ on raskasta ja ankeaa, palkka on - no, pienen korvauksen vapaa-ajan menetyksestä saan.

Mutta toive paremmasta elää. Tämän suon ja epätoivon tuolla puolen on oltava parempi tulevaisuus. Mahdottomia en haikaile, mutta pientä onnea ja tyytyväisyyttä tavoitellessa mennään.

Paino on ollut hienoisessa laskusuunnassa, johtuen toki vääristä syistä:(. Unettomuus vaivaa, kun herätys on ihan liian aikaisin. Pystyn nukkumaan oikeastaan vain viikonloppuisin. Syömisrytmikin hakee uomaansa. En pysty syömään aamiaista, normaaliin aamiaisaikaani en pysty pitämään töissä taukoa. Eli aamu on huonoa, en kerta kaikkiaan pysty syömään ennen kuutta aamulla, kun vuosikaudet aamiaisaikani on ollut klo 8:n tietämissä! Kroppa sanoo edelleenkin YÖK, vaikka tämä työrytmi on ollut 5 viikkoa. Syön tauolla (9-10 maissa) ja kotiin tullessa (n. klo 14) ja illalla jotakin. Tammikuun aikana paino tipahti melkein 4 kiloa ja vielä sen jälkeen ½ kiloa. Nyt olllaan lukemassa 88, kun käväistiin siis jälleen yli 92:n lukemissa.

Siitä taas jatketaan.

Paskista paskin fiilis

Kaikista kirjoituksistani eniten mielenkiintoa on tainnut herättää tämä: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/paska-paska-elama.html?showComment=1317234031312#c7554050443501879358
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.

Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.

Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.

Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.