Puolinaista elämää - ei koskaan kokonaista

Eksyin pitkästä aikaa omaan blogiini ja huomasin, että joku joskus käy tätä lukemassakin. Itsekin luin jälleen kirjoituksen "paska paska elämä". En muista missä mielentilassa sen kirjoitin, mutta tekstihän on harvinaisen rehellinen. Nyttemin se on ehkä muuttunut muotoon "puolinainen elämä". Koko elämä menee sivustaseuraajana, kun kaikki sosiaalinen pelottaa. 

 Joskus joku kommentoi varmaankin jotakin mun kirjoitusta suurinpiirtein näin: "miten kaikki voikin olla muka noin vaikeaa?". No, helposti. Mutta sen ymmärtäminen ei ole helppoa, jos ei pysty yhtään samaistumaan sosiaalispelkoiseen ihmiseen.
Mitä minä sitten pelkään? Jokaista kohtaamista ihmisen/ihmisten kanssa. Tai melkein jokaista. On persoonia, jotka eivät pelota ihan yhtä paljon kuin muut. Tai joinakin päivinä itse olen vähän vähemmän masentunut ja paremmassa toimintakunnossa. 

Kahvitauolle en halua mennä, jos koko henkilöstö (n. max 15 hlö) on yhtä aikaa tauolla. Käyn mieluummin silloin, kun paikalla on vain muutama tai sitten ihan yksin. Kaverisuhteita pystyn luomaan, mutta en ystävyyssuhteita. Toiset verkostoituvat monella eri tapaa, mä pystyn olemaan vain yhdessä roolissa ja yhdessä ruudussa kerrallaan. Työtilanteissakin on helpompaa, jos mennään suunnitelman mukaan, muutokset aiheuttavat ahdistusta. Töissä sosiaalisissa tilanteissa peitän hermostumiseni usein höpöttämisellä ja kukaan ei varmaan aavista kuinka paljon oikeasti jännitän. Että mokaan. Mokata voi niin monella eri tavalla. Kaikkia vaihtoehtoja pitää jännittää - yhtä aikaa.

Töistä puheenollen - elämässä on tapahtunut paljon viimeisen viiden vuoden aikana. En nyt muista tarkaalleen mitä tänne olen kirjoittanut, mutta viimein vaihdoin alaa eli sain opiskelupaikan muutama vuosi sitten. Valmistuin uuteen ammattiin ja sain heti uuden alani töitä. Sijaisena, mutta kuitenkin. Suht kaukaa kotoa. Vuosi sitten rohkaistuin ja muutin lähemmäs. Uuteen asuinpaikkaan liittyy paljon uutta ja pelottavaakin juttua. Mutta yksinkertaisesti koettuna asia on rohkein, mitä olen ikinä eläissäni kokenut ja tehnyt. Jatkan edelleen sijaisena ja tilanne on erittäin epävarma. Työsopparit ovat lyhyitä ja työnantajan asenne tuntuu alentuvalta. Se riipaisee. Yritän kuitenkin olla kiitollinen siitä, mitä olen tähän asti saanut ja saavuttanut. Eivät nämä työasiat ole itsestäänselvyyksiä missään iässä, saati tässä iässä.


" Sosiaalisten tilanteiden pelko: Sillä tarkoitetaan toistuvaa ahdistusta ja pelkoa tilanteissa, joissa joutuu tekemisiin vieraiden ihmisten kanssa tai huomion kohteeksi. Vaikeat pelot voivat traumatisoida niin, että ote normaalista elämästä herpaantuu ja esimerkiksi kaupassa käynti tuntuu ylivoimaiselta. Sosiaalisia tilanteita pelkäävä linnoittautuu kotiinsa, sillä se tuntuu ainoalta turvalliselta paikalta."

Lainaus täältä; http://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/mieli/testaa_pelkaatko_sosiaalisia_tilanteita
Teksti ei ihan yksi yhteen sovi minuun. Jännitän myös tuttujen ihmisten kanssa. Kotona on hyvä olla - yksin. Työterveydessä puututtiin nyt tähän mun masennukseen - se on riskitekijä. Sairaslomaa ei ehdotettu, enkä sitä suostuisi ottamaankaan. Lääkitystä ehkä? 

Ahmimishäiriö

Kuuntelin kerran erään tutun jutustelua ahmisestaan. Hän kertoi, että ei pysty jättämään avattua suklaalevyä kesken, vaan se on syötävä loppuun. Ihan tutulta kuullostaa! Mutta kun hän mainitsi sen johtuvan ahmimishäiriöstä, aloin epäröidä. Näinköhän on? Monet saattavat syödä kerralla suklaalevyn tai ison karkkipussin tai litran jäätelöä tai vaikkapa pussillisen munkkeja. Mutta JOS otat tuolta välistä pois tuon tai-sanan ja lisäät joka kohtaan JA-sanan, ollaan todellisten ongelmien äärellä.

Lainaus (lähde: terveyskirjasto.fi)

Ahmimishäiriön syyt

Lihavien ahmimishäiriön perussyytä ei tiedetä, mutta siitä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muita psyykkisiä oireita. Näitä ovat yleinen alakulo ja masentuneisuus, ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu ja psyykkinen haavoittuvuus.

Ahmimishäiriön oireet

Ahmimisella tarkoitetaan, että kerralla syödään lyhyessä ajassa selvästi enemmän kuin normaalisti. Ahmiminen kohdistuu usein johonkin tiettyyn ruokalajiin, esimerkiksi suklaaseen, makeisiin tai jäätelöön. Ahmiessa syömisnopeus voi olla hyvin suuri. Yleensä ahmiminen tapahtuu yksin muilta salassa.

Ahminta päättyy ahdistavaan täyden olon tunteeseen ja vatsassa voi tuntua kipuja. Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa.

Ahmiminen johtaa liialliseen energiansaantiin, mikä ajan mittaan ilmenee painonnousuna. Ahmimishäiriöstä kärsivillä on yleensa takanaan useita laihdutusyrityksiä.

Katsotaanpa, kuinka moni näistä määritelmistä sopii kohdalleni. Yleinen alakulo ja masentuneisuus, jep. Ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu, jep. Psyykkinen haavoittuvuus, jep.

Kerralla lyhyessä ajassa syödään enemmän kuin normaalisti, jep. Tietty ruokalaji: lähes mikä tahansa makea, jep. Suuri syömisnopeus, jep. Yksin, joo, en nauti makeiden syömisestä seurassa. Ja lopuistakin kaikki täsmää, paitsi uneen vaipuminen. 

Kuule, tällaisesta ahdistussyöjää ei kiinnosta kuunnella, jos joku syö suklaalevyn kerralla!

Omistan jälleen tv;n monen vuoden telkkarittoman kauden jälkeen. Ohjelmistossa näyttää olevan runsaasti tarjolla laihdutusohjelmia. Kilpailumuotoisista en niinkään välitä, mutta hyvää tsemppiä ja asiaa on paljon tarjolla. Monissa ohjelmissa toki kauhistuttaa laihdutuksen kova tahti, vaikkapa 40 kiloa puolessa vuodessa. Tai jopa enemmän. Toivottavasti ainakin osa saa kilonsa pysymään lopullisesti pois. Suomalainen versio JuttaG:n johdolla on suosikkini. Itsekin tällä hetkellä syön rahkaa ja raejuustoa lähes päivittäin. En voi sietää raejuustoa, mutta rahkan maku peittää onneksi sen maun.

Asioita ja ilmiöitä edelleen seuraten. Ja herkutonta helmikuuta viettäen. Jokainen päivä irti ahmisesta on voitto. 

Paskista paskin fiilis

Kaikista kirjoituksistani eniten mielenkiintoa on tainnut herättää tämä: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/paska-paska-elama.html?showComment=1317234031312#c7554050443501879358
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.

Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.

Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.

Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.

Ei tiedä itkisikö vai nauraisiko

Tsekkasin mielenkiinnosta painohistoriani joulukuusta -10 - syyskuuhun -11. Sen aiemmasta historiasta ei ole tarkkoja muistiinpanoja, vain summittaisia muistikuvia. Sen kuitenkin muistan, että suurempien painonpudotusten jälkeen painon takaisintulo on kestänyt muutaman vuoden. Ja tein nyt siis henkilökohtaisen jojoiluennätykseni saavuttamalla (lähes) lähtöpainon n. ½ vuodessa. Lista menee kutakuinkin näin:
- marraskuu -09 92kg
- tammikuu -10 84,4kg
- helmikuu -10 81,4kg
- maaliskuu -10 80,0kg
- huhtikuu -10 77,4kg
- toukokuu -10 75kg
- kesäkuu -10 77,8kg
- tammikuu -11 89,6kg
- helmikuu -11 87,0
- huhtikuu -11 86,2kg
- toukokuu -11 85kg
- syyskuu -11 89,6
Need I say no moore?

On sitten tavallisen surullinen lista. Mutta niin totta, niin totta. Viime aikoina on ollut rankkaa. Elämä on paska, paska, kuten eräässä taannoisessa kirjoituksessani olen todennut. Ja vuodattanut asiasta. Tätä elämää on raskasta jaksaa, kun ei oikein ole mitään mukavaa odotettavaa. Kaiken muun ehkä vielä kestäisi, mutta kun oon niin yksin, että ei jaksa. Jaettu suru on puolitettu suru, katsos. Mä kun olen arka ja sisäänpäinkääntynyt ja syrjäytynyt & syrjäytetty. Jotakin olen halunnut tälle elämälleni tehdä, jo monen vuoden ajan. Mutta ei ole uskallusta eikä sisua eikä kykyä. Ja ottaa päähän tää ainainen ruikutus asiasta. Jos joku muu ruikuttais, herkästi sanois, että lakkaa tuo ja TEE JOTAKIN ASIALLE, hyvä ihminen. Mutta ei se tunnu olevan helppoa. Paska paska paska. Kun ei sen voimakkaammin uskalla ilmaista.

Heinäkuusta asti olen ollut voimakkaassa stressitilassa vanhimman koirani takia. Eläinlääkärin mukaan sen kanssa eletään päivä, korkeintaan viikko kerrallaan. Joka päivä sanomme pienesti hyvästi. Autuaita ovat ne päivät, kun pystyn viettämään sen kanssa pienenkin hetken kahdenkesken. Käymään menneitä läpi, tuttuja paikkoja tai tuttuja juttuja. Se on niin pienestä iloinen! Itku ja ilo sekaisin. Se on äärimmäisen rankkaa psyykkeelle. Koska mulla ei ole ystäviä, nämä karvaiset ystävät ovat mulle suurinta ja tärkeintä elämässäni. Vanhuksesta kun aika jättää, vielä jää kaksi. Pelkään sitä lopullista päivää, mutta yritän iloita hyvistä hetkistä, joita vielä on. Kunto vaihtelee päivästä toiseen, mutta onneksi oikea lääkitys antoi meille hieman lisäaikaa. Hyvällä onnella muutaman kuukauden, ehkä ½ vuotta.

Työtilanne on toinen valtava stressinaihe. Tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että en kertakaikkiaan jaksa yrittämistä. Helv**in hullu, kun olisin aikanani valinnut jonkun toisen polun. Mutta arkajalka mikä arkajalka:(. Mutta alkaa näyttää vahvasti siltä, että vuoden alussa taidan olla työtön. Sitten todennäköisesti on myytävä asunto, jotta pärjään. Ei juu todellakaan ole mitään ahdistusta eikä stressiä!! Ihmiset elää leveesti ja levittää rahaa oikealle ja vasemmalle (mene kauppoihin, siellä ne tuhlaa kuin viimeistä päivää). Mun on pidettävä tarkkaa kirjanpitoa laskuista. Jos yli jää, pääsen ehkä ruokakauppaan ja bensa-asemalle. Ihmeiden ihme - olen pystynyt lihomaan ja voimaan paksusti, vaikka välillä raha on tosi tiukassa edes ruokaan. No, jotain muuta on sitten jäänyt ostamatta. _Heh.

Jos tälle ruikutusahdistuslinjalle lähdetään, lista tulee olemaan loputon. Mutta jos palataan vaikka painoasioihin. Yritän nyt unohtaa tuon lähihistorian painokehityksen ja aloittaa jokaisen päivän puhtaalta pöydältä. On vain se ja päämäärä - voida hyvin ja jonkun verran kevyemmin, kiitos!

Joko tai, vaihtoehtoja 2

Vaihtoehto 1: Tiukka linja, kevyt linja. Paino putoaa, mieliala kukoistaa ja vähän ulkonäkökin siinä sivussa:)-. Järjestelmällisyys ja itsekuri on tämän vaiheen hallitsevia piirteitä. Viikonloppuna suunnittelen seuraavan viikon ruokalistat sovitellen ne viikon menoihin. Suunnittelen ne ainakin suurinpiirtein ja saman tien mietin kauppaostokset. Kaupassa käyn max 2 krt per viikko. Herkkupäiviä on tasan 2 (kaupassakäyntipäivät), toisena herkuttelen vähän ja  toisena hivenen enemmän. Se jälkimmäinen on se viikon odotetuin päivä. Mutta siitä huolimatta herkuttelu jää siihen yhteen päivään. Sen jälkeen alkaa taas arki - vaivattomasti ja helposti. Salaatti eri variaatioineen - myös ruokaisat salaatit - ovat lempiruokaani, ne on niiiin hyvänmakuisia ja raikkaita. Annoskoot ovat pieniä ja vatsalaukkukin on supistunut pieneksi.

Nautin liikunnasta suunnattomasti, siitä ei suorastaan saa tarpeekseen. Olo on euforinen, valoista, positiivinen. Lenkille ei tarvitse pakottaa, sinne lähtee aina tosi mielellään. Jumpallakin olen yhtä hymyä ja liikunnan riemua. Paratiisi.

Vaihtoehto 2: Kaikki sallitaan, ruokavalio on kaamea. Terveellistäkin syön, mutta vähemmistönä. Itsekuri - mitä se on?? Makeaa - leivonnaisia, suklaata, jäätelöä, karkkia - you name it, I eat it! Aamulla ja päivällä menee vielä ihan ok. Vielä alkuiltapäivään mennessä olen sitä mieltä, että tänään en sorru. Kello tulee 3, horjunta alkaa viimeistään silloin. Kello tulee 4, tuskainen taistelu alkaa olla hävitty. Kello 5 tai 6 ja töistä kotiin kaupan kautta. Käyn kaupassa joka päivä. Jos ostan makeaa / hyvää / leivonnaisia, mitä hyvänsä, syön ne kaikki saman päivän aikana. Mitään ei jää jäljelle. Vaikka vatsa olisi täynnä, mitään ei pysty jättämään syömättä. Tuskaa:(.
Salaatti olis edelleen ihan hyvää (ei enää kuitenkaan hyvänmakuisia ja raikkaita), mutta niitä ei jaksa tehdä. Helpommalla pääsee, kun syö äkkiä jotakin "oikeaa ruokaa", tietysti vain vähän. Näin, jotta mahtuu mahdollisimman paljon sitä hyvää ja lihottavaa - ja rauhoittavaa. Vatsalaukku on venynyt isoksi. Lihon, voin pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Helvetti.

Liikunta on enimmäkseen pakkopullaa. Lenkille saa pakottaa itsensä väkisin. Jumpalla maha on tiellä ja on paha olo. Kaikki muut on niin hyvännäköisiä ja hoikkia. Ou jee, jos joskus on paikalla lihavampi kuin mä. Harvinaisen ihanaa. Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Nestevajausta, kramppeja, vihlaisuja. Mieli on maassa ja kaikki on huonosti.

Tahdon löytää vaihtoehdon 3. Elämäni on mennyt vaihdellen vaihtoehtojen 1 ja 2 välillä. Vaihtoehto 1 on kestänyt kerrallaan maksimissaan 6 kuukautta. Vaihtoehto 2:n kesto vaihtelee. Yhtä helve**n vuoristorataahan tämä on. Kohta ei enää järki kestä!

Oman kehon kuva

Heinäkuu on mennyt siten ja täten. Hyvän alun jälkeen on ollut heikompaa. Stressi on ollut jälleen suurensuurta työasioiden takia. Välillä se vaan on liikaa. Aika useinkin nykyään. Muutos olisi tervetullut, mutta uskallus puuttuu. Se on selvä, että nykyisillä työkuvioilla tulevaisuus on turvaton ja tulotaso heikkenee ja heikkenee. Kaiken tämän tiedostan, mutta uskallus muutokseen puuttuu. Mistä sen voiman saisi!?

En halua selitellä, mutta onhan se selvä, että kaaos mielessä vaikuttaa kaikkeen muuhun siinä ympärillä. Ruokavaliokin on ollut kaaoksessa, eikä olo tunnu nyt keveältä. Paino on ollut suurinpiirtein samoissa lukemissa (2-3:n kilon sisällä) jo pitkään ja tuntemus "hoikasta" olemuksesta on kaikonnut. Eli tuntee itsensä jälleen suureksi, rumaksi ja kömpelöksi. Ja vääränlainen ja liiallinen syöminen tuntuu koko ajan turvotuksena vatsassa. Eli ei ole hyvä olla!

Kaipaan kovempaa liikuntaa. Voi, jokohan ne jumpat kohta alkais! Lihakset on kadoksissa, läskit senkun löllyy. Helteet ei ole mun juttu, ei jaksa liikkua normaaliin tahtiin. Lenkillä käyn kyllä, mutta tarmokkuus liikkua normaaliin tahtiin puuttuu. Eli sellaista löntystelyä vaan. Yhdessä vaiheessa jaksoin lenkkeillä joko tosi myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Mutta jostakin syystä mä nukkuisin nykyisin koko ajan. Eli en jaksa valvoa enkä herätä aikaisin. Itse asiassa nukun niin harvinaisen paljon, että mua vähän huolestuttaa. Onko se puhtaasti väsymystä (helle rasittaa), stressiä (pakoa todellisuudesta) vai olenko sairas? Muutaman kerran päässä on vihlaissut paha kipu, joka huolestuttaa. Ihan pienestä mua ei saa lääkäriin, mutta seurataan vihlontoja, jos niitä esiintyy vielä useastikin, ehkä on parempi mennä puhumaan niistä tk lääkärille. Ei se ota, jos ei annakaan. Niistä tk lääkäreistä on vaan enimmäkseen ikäviä kokemuksia, kynnys mennä on aika korkea.... Yksityiseen ei todellakaan ole varaa!

Äsh, nyt taidetaan mennä tunteiden vuoristoradalla. Korkeuksista, euforisista iloisista tunnelmista pudotaan pohjamutiin:(. Ei jaksais ei huvittais nyt mikään. Oma keho tuntuu taas "ihan samalta" kuin alussa, vaikka painoeroa aloitukseen on lähes 20 kg.
Toivottavasti vaikka jo huomenna olis parempi fiilis.

½:n vuoden kriisi

Tässä on  käynyt kuten aina ennenkin. Tai ei nyt niin kovin montaa kertaa, mutta kuitenkin sen verran usein, että pystyy havaitsemaan tietyn kaavan. Eli se vanha (huono) elämäntapa nostaa päätään. Tässä vaiheessa kesäkuuta on satavarmaa, että paino ei tule tippumaan tämän kuun aikana. Sitä on tullut jonkun verran takaisin toukokuun lopun lukemasta (75), enkä tiedä tämän hetkistä tilannetta, kun en uskalla mennä puntariin. Ei pään pensaaseen laittaminen mitään auta, mutta vielä en mene puntarille. Ei ole pakko, enkä aio pakottaa. Ennemmin tai myöhemmin menen toki ja toivottavasti puntarin sanoma ei ole liian masentava.

Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa.  But I have lost only a battle, not the whole war!

Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).

Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!

Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?

Paska paska elämä

Puuh, nyt on varmaan syytä vähän avautua laihduttamisen ulkopuolisistakin asioista. Se ehkä avaa vähän sitä todellisuutta missä elän ja syitä miksi olen erityisen onnellinen laihtumisestani. Syksyllä yksi kriteeri lähteä tekemään elämäntapamuutosta oli se, että jos yksi asia elämässä on hyvin, on se sekin jo jotakin. Muu elämä kun on ihan paskaa. Johonkin 35-vuotiaaksi asti odotin, että koska se Oikea Elämä oikein alkaa. Ja suurinpiirtein tuossa iässä tajusin, että se on tämä tässä joka nyt on, ei muuta.

Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.

Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.

Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.

Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.

Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.

Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.

Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.

Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.