Kaikista kirjoituksistani eniten mielenkiintoa on tainnut herättää tämä: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/paska-paska-elama.html?showComment=1317234031312#c7554050443501879358
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.
Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.
Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.
Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.
Voimia sinulle. Nyt ihan alkuun vaihdat tämän blogin taustakuvan sateisesta aurinkoiseen rantamaisemaan. Toivon, että löydät jokaisesta päivästä jotain kaunista. Itsekin joudun silloin tällöin taistelemaan, kun kaikki kaatuu päälle. En koe olevani kuitenkaan masentunut. Tsemppiä elämään! Askel kerrallaan parempaan suuntaan.
VastaaPoistaKiitos, anonyymi, viestistäsi. Se ilahduttaa suuresti! Mielialat senkun vaihtelevat, välillä kaikki kaatuu päälle ja välillä on vähän helpompaa. Yritän etsiä sitä kaunista.
VastaaPoistaKuitenkaan en lupaa vaihtaa taustakuvaa aurinkoiseen rantamaisemaan. Yksinkertaisesti siksi, että se ei ole mun juttu. Enemmän tää sadekuva miellyttää mua.
Mutta voinhan sitä vaikka vähän piristää muokauksella. Katsotaan.