Mä vaan nukkuisin koko ajan. Työaika ei sovi mun omaan rytmiini (herätys arkisin klo 4.30), olen enemmän iltaihminen. Työ on fyysisesti rankkaa, sekin toki väsyttää. Ja väsyttäähän sekin, että elämä on siinä pisteessä, että ajelehdin. Toisaalta olen vapaa "edellisen elämän" velvoitteista, olen vapaa tekemään jotakin muuta. Mutta kun se jokin muu ei ole vielä tässä ja nyt. Pitäisi jaksaa toimittaa asioita, ottaa selvää ja edetä kohden suurempaa muutosta. Elämä on nyt ikäänkuin odotusvaiheessa. Muutos on alkanut, mutta päämäärä on toistaiseksi tuntematon. Ehkä osaisin nauttia tästäkin vaiheesta enemmän, jos tietäisin, mitä on tulossa.
Paino on lähtenyt ihan oikeasti ilman yrittämistä tippumaan. Tällä hetkellä seurailen syömisiäni, mutta vielä muutama viikko sitten söin ihan mitä sattuu. Luulinkin painon olevan jälleen yli 90 kiloa. Olo tuntui sellaiselta, isolta ja pullealta. Sitten kävin puntarilla ja sehän olikin 87 ja vielä iltapaino vaatteet päällä. Olin kyllä miettinyt, että kas kun pitkähihaiset aluspaidat eivät kiristä. Ajattelin niiden venyneen. Mutta puntari on lahjomaton todistaja, paino ei ollut kohonnut, se oli tammikuisesta tilanteesta laskenut.
Nyt olen muutamat ajat rajoittanut makeansyöntiä (lopetettuahan sitä ei saa...) ja muutenkin yrittänyt miettiä taas tarkemmin. Tänään aamulla puntari näytti 85,4 kiloa. Suunta on jälleen oikea, sillä tiellä yritetään pysyä. Elämänmuutosten keskellä ja niistä huolimatta!
lauantai 19. toukokuuta 2012
lauantai 4. helmikuuta 2012
Mitä kuuluu?
Kappas, aikaa on vierhähtänyt mukavasti sitten viime kirjoituksen. Vuodenvaihteessa on ollut tapahtumia enemmän kuin pieni ihminen pystyy käsittelemään. Ei ainakaan tarvitse sanoa, että elämä vierii aina samoja latuja!
Ensinnäkään en ole enää yksityisyrittäjä. Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa ja elän ikään kuin tyhjäkäynnillä tällä hetkellä. Mun piti jättäytyä hetkeksi "lomalle" eli työttömäksi pariksi kuukaudeksi. Mutta elämä heitti soppaan sekaan muutamia taloudellisia pakotteita, joiden johdosta otin (otin kun sain) vastaan väliaikaisen työpaikan. Siinä on kaikki pielessä - työaika ei sovi mun kropan rytmiin, työ on raskasta ja ankeaa, palkka on - no, pienen korvauksen vapaa-ajan menetyksestä saan.
Mutta toive paremmasta elää. Tämän suon ja epätoivon tuolla puolen on oltava parempi tulevaisuus. Mahdottomia en haikaile, mutta pientä onnea ja tyytyväisyyttä tavoitellessa mennään.
Paino on ollut hienoisessa laskusuunnassa, johtuen toki vääristä syistä:(. Unettomuus vaivaa, kun herätys on ihan liian aikaisin. Pystyn nukkumaan oikeastaan vain viikonloppuisin. Syömisrytmikin hakee uomaansa. En pysty syömään aamiaista, normaaliin aamiaisaikaani en pysty pitämään töissä taukoa. Eli aamu on huonoa, en kerta kaikkiaan pysty syömään ennen kuutta aamulla, kun vuosikaudet aamiaisaikani on ollut klo 8:n tietämissä! Kroppa sanoo edelleenkin YÖK, vaikka tämä työrytmi on ollut 5 viikkoa. Syön tauolla (9-10 maissa) ja kotiin tullessa (n. klo 14) ja illalla jotakin. Tammikuun aikana paino tipahti melkein 4 kiloa ja vielä sen jälkeen ½ kiloa. Nyt olllaan lukemassa 88, kun käväistiin siis jälleen yli 92:n lukemissa.
Siitä taas jatketaan.
Ensinnäkään en ole enää yksityisyrittäjä. Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa ja elän ikään kuin tyhjäkäynnillä tällä hetkellä. Mun piti jättäytyä hetkeksi "lomalle" eli työttömäksi pariksi kuukaudeksi. Mutta elämä heitti soppaan sekaan muutamia taloudellisia pakotteita, joiden johdosta otin (otin kun sain) vastaan väliaikaisen työpaikan. Siinä on kaikki pielessä - työaika ei sovi mun kropan rytmiin, työ on raskasta ja ankeaa, palkka on - no, pienen korvauksen vapaa-ajan menetyksestä saan.
Mutta toive paremmasta elää. Tämän suon ja epätoivon tuolla puolen on oltava parempi tulevaisuus. Mahdottomia en haikaile, mutta pientä onnea ja tyytyväisyyttä tavoitellessa mennään.
Paino on ollut hienoisessa laskusuunnassa, johtuen toki vääristä syistä:(. Unettomuus vaivaa, kun herätys on ihan liian aikaisin. Pystyn nukkumaan oikeastaan vain viikonloppuisin. Syömisrytmikin hakee uomaansa. En pysty syömään aamiaista, normaaliin aamiaisaikaani en pysty pitämään töissä taukoa. Eli aamu on huonoa, en kerta kaikkiaan pysty syömään ennen kuutta aamulla, kun vuosikaudet aamiaisaikani on ollut klo 8:n tietämissä! Kroppa sanoo edelleenkin YÖK, vaikka tämä työrytmi on ollut 5 viikkoa. Syön tauolla (9-10 maissa) ja kotiin tullessa (n. klo 14) ja illalla jotakin. Tammikuun aikana paino tipahti melkein 4 kiloa ja vielä sen jälkeen ½ kiloa. Nyt olllaan lukemassa 88, kun käväistiin siis jälleen yli 92:n lukemissa.
Siitä taas jatketaan.
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Paskista paskin fiilis
Kaikista kirjoituksistani eniten mielenkiintoa on tainnut herättää tämä: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/paska-paska-elama.html?showComment=1317234031312#c7554050443501879358
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.
Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.
Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.
Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.
Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.
Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.
Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Ei tiedä itkisikö vai nauraisiko
Tsekkasin mielenkiinnosta painohistoriani joulukuusta -10 - syyskuuhun -11. Sen aiemmasta historiasta ei ole tarkkoja muistiinpanoja, vain summittaisia muistikuvia. Sen kuitenkin muistan, että suurempien painonpudotusten jälkeen painon takaisintulo on kestänyt muutaman vuoden. Ja tein nyt siis henkilökohtaisen jojoiluennätykseni saavuttamalla (lähes) lähtöpainon n. ½ vuodessa. Lista menee kutakuinkin näin:
- marraskuu -09 92kg
- tammikuu -10 84,4kg
- helmikuu -10 81,4kg
- maaliskuu -10 80,0kg
- huhtikuu -10 77,4kg
- toukokuu -10 75kg
- kesäkuu -10 77,8kg
- tammikuu -11 89,6kg
- helmikuu -11 87,0
- huhtikuu -11 86,2kg
- toukokuu -11 85kg
- syyskuu -11 89,6
Need I say no moore?
On sitten tavallisen surullinen lista. Mutta niin totta, niin totta. Viime aikoina on ollut rankkaa. Elämä on paska, paska, kuten eräässä taannoisessa kirjoituksessani olen todennut. Ja vuodattanut asiasta. Tätä elämää on raskasta jaksaa, kun ei oikein ole mitään mukavaa odotettavaa. Kaiken muun ehkä vielä kestäisi, mutta kun oon niin yksin, että ei jaksa. Jaettu suru on puolitettu suru, katsos. Mä kun olen arka ja sisäänpäinkääntynyt ja syrjäytynyt & syrjäytetty. Jotakin olen halunnut tälle elämälleni tehdä, jo monen vuoden ajan. Mutta ei ole uskallusta eikä sisua eikä kykyä. Ja ottaa päähän tää ainainen ruikutus asiasta. Jos joku muu ruikuttais, herkästi sanois, että lakkaa tuo ja TEE JOTAKIN ASIALLE, hyvä ihminen. Mutta ei se tunnu olevan helppoa. Paska paska paska. Kun ei sen voimakkaammin uskalla ilmaista.
Heinäkuusta asti olen ollut voimakkaassa stressitilassa vanhimman koirani takia. Eläinlääkärin mukaan sen kanssa eletään päivä, korkeintaan viikko kerrallaan. Joka päivä sanomme pienesti hyvästi. Autuaita ovat ne päivät, kun pystyn viettämään sen kanssa pienenkin hetken kahdenkesken. Käymään menneitä läpi, tuttuja paikkoja tai tuttuja juttuja. Se on niin pienestä iloinen! Itku ja ilo sekaisin. Se on äärimmäisen rankkaa psyykkeelle. Koska mulla ei ole ystäviä, nämä karvaiset ystävät ovat mulle suurinta ja tärkeintä elämässäni. Vanhuksesta kun aika jättää, vielä jää kaksi. Pelkään sitä lopullista päivää, mutta yritän iloita hyvistä hetkistä, joita vielä on. Kunto vaihtelee päivästä toiseen, mutta onneksi oikea lääkitys antoi meille hieman lisäaikaa. Hyvällä onnella muutaman kuukauden, ehkä ½ vuotta.
Työtilanne on toinen valtava stressinaihe. Tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että en kertakaikkiaan jaksa yrittämistä. Helv**in hullu, kun olisin aikanani valinnut jonkun toisen polun. Mutta arkajalka mikä arkajalka:(. Mutta alkaa näyttää vahvasti siltä, että vuoden alussa taidan olla työtön. Sitten todennäköisesti on myytävä asunto, jotta pärjään. Ei juu todellakaan ole mitään ahdistusta eikä stressiä!! Ihmiset elää leveesti ja levittää rahaa oikealle ja vasemmalle (mene kauppoihin, siellä ne tuhlaa kuin viimeistä päivää). Mun on pidettävä tarkkaa kirjanpitoa laskuista. Jos yli jää, pääsen ehkä ruokakauppaan ja bensa-asemalle. Ihmeiden ihme - olen pystynyt lihomaan ja voimaan paksusti, vaikka välillä raha on tosi tiukassa edes ruokaan. No, jotain muuta on sitten jäänyt ostamatta. _Heh.
Jos tälle ruikutusahdistuslinjalle lähdetään, lista tulee olemaan loputon. Mutta jos palataan vaikka painoasioihin. Yritän nyt unohtaa tuon lähihistorian painokehityksen ja aloittaa jokaisen päivän puhtaalta pöydältä. On vain se ja päämäärä - voida hyvin ja jonkun verran kevyemmin, kiitos!
- marraskuu -09 92kg
- tammikuu -10 84,4kg
- helmikuu -10 81,4kg
- maaliskuu -10 80,0kg
- huhtikuu -10 77,4kg
- toukokuu -10 75kg
- kesäkuu -10 77,8kg
- tammikuu -11 89,6kg
- helmikuu -11 87,0
- huhtikuu -11 86,2kg
- toukokuu -11 85kg
- syyskuu -11 89,6
Need I say no moore?
On sitten tavallisen surullinen lista. Mutta niin totta, niin totta. Viime aikoina on ollut rankkaa. Elämä on paska, paska, kuten eräässä taannoisessa kirjoituksessani olen todennut. Ja vuodattanut asiasta. Tätä elämää on raskasta jaksaa, kun ei oikein ole mitään mukavaa odotettavaa. Kaiken muun ehkä vielä kestäisi, mutta kun oon niin yksin, että ei jaksa. Jaettu suru on puolitettu suru, katsos. Mä kun olen arka ja sisäänpäinkääntynyt ja syrjäytynyt & syrjäytetty. Jotakin olen halunnut tälle elämälleni tehdä, jo monen vuoden ajan. Mutta ei ole uskallusta eikä sisua eikä kykyä. Ja ottaa päähän tää ainainen ruikutus asiasta. Jos joku muu ruikuttais, herkästi sanois, että lakkaa tuo ja TEE JOTAKIN ASIALLE, hyvä ihminen. Mutta ei se tunnu olevan helppoa. Paska paska paska. Kun ei sen voimakkaammin uskalla ilmaista.
Heinäkuusta asti olen ollut voimakkaassa stressitilassa vanhimman koirani takia. Eläinlääkärin mukaan sen kanssa eletään päivä, korkeintaan viikko kerrallaan. Joka päivä sanomme pienesti hyvästi. Autuaita ovat ne päivät, kun pystyn viettämään sen kanssa pienenkin hetken kahdenkesken. Käymään menneitä läpi, tuttuja paikkoja tai tuttuja juttuja. Se on niin pienestä iloinen! Itku ja ilo sekaisin. Se on äärimmäisen rankkaa psyykkeelle. Koska mulla ei ole ystäviä, nämä karvaiset ystävät ovat mulle suurinta ja tärkeintä elämässäni. Vanhuksesta kun aika jättää, vielä jää kaksi. Pelkään sitä lopullista päivää, mutta yritän iloita hyvistä hetkistä, joita vielä on. Kunto vaihtelee päivästä toiseen, mutta onneksi oikea lääkitys antoi meille hieman lisäaikaa. Hyvällä onnella muutaman kuukauden, ehkä ½ vuotta.
Työtilanne on toinen valtava stressinaihe. Tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että en kertakaikkiaan jaksa yrittämistä. Helv**in hullu, kun olisin aikanani valinnut jonkun toisen polun. Mutta arkajalka mikä arkajalka:(. Mutta alkaa näyttää vahvasti siltä, että vuoden alussa taidan olla työtön. Sitten todennäköisesti on myytävä asunto, jotta pärjään. Ei juu todellakaan ole mitään ahdistusta eikä stressiä!! Ihmiset elää leveesti ja levittää rahaa oikealle ja vasemmalle (mene kauppoihin, siellä ne tuhlaa kuin viimeistä päivää). Mun on pidettävä tarkkaa kirjanpitoa laskuista. Jos yli jää, pääsen ehkä ruokakauppaan ja bensa-asemalle. Ihmeiden ihme - olen pystynyt lihomaan ja voimaan paksusti, vaikka välillä raha on tosi tiukassa edes ruokaan. No, jotain muuta on sitten jäänyt ostamatta. _Heh.
Jos tälle ruikutusahdistuslinjalle lähdetään, lista tulee olemaan loputon. Mutta jos palataan vaikka painoasioihin. Yritän nyt unohtaa tuon lähihistorian painokehityksen ja aloittaa jokaisen päivän puhtaalta pöydältä. On vain se ja päämäärä - voida hyvin ja jonkun verran kevyemmin, kiitos!
lauantai 30. huhtikuuta 2011
1,2 kg jäi tavoitteesta
Huhtikuun tavoite oli saavuttaa 85 kg. Se ei ihan toteutunut, vaan puntari näytti aamulla 86,2. Eli huhtikuun pudotus oli siten 3,2 kiloa. Ei tuokaan huono tulos ole ja onneksi jätin sen takaportin, jos ei huhtikuussa onnistu, sitten toukokuussa ainakin:D. Eli asetin nyt uuden takarajan tuolle 85:lle kilolle ja se olisi toukokuun puoliväli. Vaikka en aio mitään erityisiä, ainakaan tiukkoja, tavoitteita asetella tällä kertaan, niin pidetään tuosta kuitenkin kiinni.
Eilen söin ihanaa lohisalaattia, jossa oli lohen lisäksi jäävuorisalaattia, viinirypäleitä, paprikaa, herneitä ja kurkkua. Sekä tietysti salaatinkastiketta.
Tänään en tiedä mitä tulen syömään, olen nimittäin menossa juhliin. Ja syön sitä, mitä on tarjolla. Kaloreita laskematta. Tässä on vaan eräänlainen probleema ennen lähtöä. Jotakin päällepantavaa pitäisi keksiä. Eilen illalla kokeilin kaikenlaisia puseroita kaapista. Tylsemmät eivät niin näyttäisi mahamakkaroita, mutta yksi aika pirtsakka kirjava pusero houkuttelisi. Mutta se sitten näyttää kaikki mahamakkarat:(.
Mutta siitäkin huolimatta, hauskaa Vappua!
Mutta siitäkin huolimatta, hauskaa Vappua!
keskiviikko 20. huhtikuuta 2011
Kevättä siellä ja täällä
Keväisemmät eli lämpimämmät ilmat ovat saapuneet. Se täytyy ottaa huomioon myös pukeutumisessa. Vaatevarastoni ei ole kovin laaja, joten vaihtoehtoja ei kamalasti ole. Käytän vaatteet yleensä todella loppuun asti, eli heitän ne sitten pois, kun enää saumat ovat jäljellä:). Kaivoin esiin ulkoiluhousut, joista muistin kirjoittaneeni tänne blogiin. Muistikuvani mukaan olisin ostanut ne, kun painoin 90 kiloa eli kuvittelin mahtuvani niihin mainiosti. Mutta ehei - muistikultani teki aika tepposen - olen ostanut ne viime keväänä, kun painoin noin 75 kiloa.... Eipä tarvitse siis enää ihmetellä, miksi ne ovat niin kovin kireät. Pystyn kuitenkin juuri ja juuri pitämään niitä. Olen oikeastaan ollut sitä mieltä, että kiristävät ja puristavat housut ovat ikäänkuin eräänlainen rangaistus siitä, että painonhallinta jälleen epäonnistui. Siitäs sait, luuseri! Tai voihan sen rangaistuksen kääntää sitten edukseen ja laihtua takaisin alle 8-kympin lukemiin. Ja sen jälkeen lällätellä - siitäs sait, kun epäilit! Muisti ei ihan totaalisen väärässä ollut, olin ostanut farkut, kun painoin 90 kiloa. Ne sitten ovatkin aavistuksen väljät, painanhan "enää" 86 ja risat. Tässä vielä linkki lenkkihousukirjoitukseen: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/ulkoiluhousut-kokoa-l.html
Jokunen aika sitten katselin haikeasti viime vuonna ostettuja vähän tyköistuvampia ja pienempiä vaatteitani. Lähinnä siis T-paitoja ja erilaisia puseroita. Selvästikin kaipaan pois telttamalleista ja hypistelen pienempiä vaatteita. Olin ajatellut, että voin alkaa käyttää niitä sitten, kun painan max 85 kiloa. Läskit näkyy sittenkin, mutta so what!? Vaan tällä viikolla huomaan, että olen jo vetänyt paria pienempää T-paitaa päälleni. T-paidan päälle toki tulee pitkähihainen vaate ja alla oleva jää peittoon. Mutta on ne vaan niin paljon mukavampia kuin nuo teltat. Jos se tästä taas pikkuhiljaa, uskaltaa "koreilla" vaatteillakin. Ihan pikkasen vaan:).
Vaan taidan olla asian suhteen hieman liian arka. Kohtasin tänään ihmisen, joka oli tosi sinut kroppansa kanssa. Kyseessä oli itseäni jonkin verran vanhempi nainen ja aika lailla myös ylipainoinen. Hänellä oli tosi nuorekkaat vaatteet, ja paitana aika tyköistuva pitkähihainen paita. Läskeistä viis veisaten. Jotakuta olisi voineet läskit haitata (niin kantajana kuin katsojanakin), mutta mä kiinnitin positiivisesti huomiota tämän henkilön olemukseen. Hän oli aivan rennosti ja luonnollisesti, eikä vatsamakkaroihin hetken päästä kiinnittänyt mitään huomiota. Hieno asenne!
Noita liian pieniä lenkkeilyhousuja aion kyllä käyttää jonkun verrankin. Riippuen vähän keleistä, ja kun mulla ei ole paljon tuota valinnanvaraakaan. Ei se haittaa, vaikka ne pikkuisen venyvätkin. Kaapista löytyi samasta housusta toinenkin pari - olin ostanut ne alennusmyynnistä, halvalla kun sai. Ne ovat paremmassa kunnossa, kun en ole niitä montaa kertaa vielä pitänyt. Olkoon ne(kin) sitten palkintona, KUN olen jälleen alle 80-kiloinen, toivottavasti olen.
Jokunen aika sitten katselin haikeasti viime vuonna ostettuja vähän tyköistuvampia ja pienempiä vaatteitani. Lähinnä siis T-paitoja ja erilaisia puseroita. Selvästikin kaipaan pois telttamalleista ja hypistelen pienempiä vaatteita. Olin ajatellut, että voin alkaa käyttää niitä sitten, kun painan max 85 kiloa. Läskit näkyy sittenkin, mutta so what!? Vaan tällä viikolla huomaan, että olen jo vetänyt paria pienempää T-paitaa päälleni. T-paidan päälle toki tulee pitkähihainen vaate ja alla oleva jää peittoon. Mutta on ne vaan niin paljon mukavampia kuin nuo teltat. Jos se tästä taas pikkuhiljaa, uskaltaa "koreilla" vaatteillakin. Ihan pikkasen vaan:).
Vaan taidan olla asian suhteen hieman liian arka. Kohtasin tänään ihmisen, joka oli tosi sinut kroppansa kanssa. Kyseessä oli itseäni jonkin verran vanhempi nainen ja aika lailla myös ylipainoinen. Hänellä oli tosi nuorekkaat vaatteet, ja paitana aika tyköistuva pitkähihainen paita. Läskeistä viis veisaten. Jotakuta olisi voineet läskit haitata (niin kantajana kuin katsojanakin), mutta mä kiinnitin positiivisesti huomiota tämän henkilön olemukseen. Hän oli aivan rennosti ja luonnollisesti, eikä vatsamakkaroihin hetken päästä kiinnittänyt mitään huomiota. Hieno asenne!
Noita liian pieniä lenkkeilyhousuja aion kyllä käyttää jonkun verrankin. Riippuen vähän keleistä, ja kun mulla ei ole paljon tuota valinnanvaraakaan. Ei se haittaa, vaikka ne pikkuisen venyvätkin. Kaapista löytyi samasta housusta toinenkin pari - olin ostanut ne alennusmyynnistä, halvalla kun sai. Ne ovat paremmassa kunnossa, kun en ole niitä montaa kertaa vielä pitänyt. Olkoon ne(kin) sitten palkintona, KUN olen jälleen alle 80-kiloinen, toivottavasti olen.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Blogistalkkausta
Kiertelin katsomassa jokusia laihdutusblogeja, mitä olin laittanut muistiin suosikkeihin. Sieltä löytyi useita, joita ei oltu päivitetty moneen kuukauteen. Monissa oli viimeisissä postauksissa samaa viestiä, kun munkin blogissa. Eli jossakin vaiheessa oltiin onnistuttu ja sitten repsahdettu ja saatu kaikki tai lähes kaikki kilot takaisin tai ainakin useampi kilo takaisin. Onhan se edelleenkin surullinen tosiasia, että suurin osa laihduttajista lihoo uudestaan. Suurin riski takaisinlihomiseen, aika elimistön tottumiseen uuteen painoon taisi tutkimusten mukaan olla 2 vuotta. Eli tuon 2:n vuoden ajan on suuren suuri riski paluuseen entiseen. Syömisiensä kanssa pitää olla tosi tarkkana, jotta laihdutetut kilot pysyisivät pois. Oletko valmis siihen, olenko minä valmis siihen?
Monissa lukemistani blogeissa oli sitten muutama viimeinen kirjoitus, jotka kertoivat uudesta alusta. Niinkuin minunkin blogissani ja elämässäni. Sitten niiden muutaman kirjoituksen jälkeen - hiljaisuus. Poistin blogit suosikeistani, ne varmaan tuovat huonoa onnea:D. Joskus tai itse asiassa useinkin käy mielessä, miksi ihmeessä tätä blogia kirjoitan. Tekisi mieli hävittää koko blogi. Mutta en ole kuitenkaan niin tehnyt. Enkä sitä mene tekemään ainakaan ennen kuin olen lukenut kaikki tekstit huolellisesti läpi. Ehkä tämä tukee elämäntapamuutosta omalla tavallaan, kun osa kirjoituksista on osittain päiväkirjatyylisiä. Jos ei muuta mitään, niin otetaan sitten vaikka harrastuksena.
Viime vuoden laihdutukseni perustui tiukkoihin aikatauluihin ja suunnitelmiin. Se toimi hyvin, kuten tuloksista saattaa olettaa. Paino laski jopa yli -20 kg siitä, mitä olen enimmilläni painanut. Mutta sitten en ollutkaan tarpeeksi viisas ja vahva pitääkseni painon kurissa:(. Tämä uusi startti on lähtenyt käyntiin ihan eri tyylillä. Olen asettanut tuon paniikkiylärajan (85 kg), johon toivon pääseväni suhteellisen nopeasti eli huhtikuun loppuun mennessä. Enää -2,8 kiloa matkaa tuohon rajaan. En aio masentua, jos tavoite ei täyty aikarajaan mennessä. Mutta viimeistään toukokuussa sen on toteuduttava! Sen jälkeen toivon painon edelleen laskevan, mutta hitaasti ja ilman mitään sen kummempia aikatauluja. Elämäni aikana olen laihduttanut varmaan satoja kiloja, ainakin useita kymmeniä. Kokemusta on, valitettavasti eniten jojoilusta. Nyt vihdoin toivon olevani valmis ottamaan pitkäaikaisen elämäntapamuutoksen vastaan. Ja toivon myös, että se viime vuoden valtava jojoilu vain vahvistaisi minua ja kasvattaisi sisua.
Jos joku tietää blogin, jossa uusi yritys on toiminut, saa vinkata:).
Monissa lukemistani blogeissa oli sitten muutama viimeinen kirjoitus, jotka kertoivat uudesta alusta. Niinkuin minunkin blogissani ja elämässäni. Sitten niiden muutaman kirjoituksen jälkeen - hiljaisuus. Poistin blogit suosikeistani, ne varmaan tuovat huonoa onnea:D. Joskus tai itse asiassa useinkin käy mielessä, miksi ihmeessä tätä blogia kirjoitan. Tekisi mieli hävittää koko blogi. Mutta en ole kuitenkaan niin tehnyt. Enkä sitä mene tekemään ainakaan ennen kuin olen lukenut kaikki tekstit huolellisesti läpi. Ehkä tämä tukee elämäntapamuutosta omalla tavallaan, kun osa kirjoituksista on osittain päiväkirjatyylisiä. Jos ei muuta mitään, niin otetaan sitten vaikka harrastuksena.
Viime vuoden laihdutukseni perustui tiukkoihin aikatauluihin ja suunnitelmiin. Se toimi hyvin, kuten tuloksista saattaa olettaa. Paino laski jopa yli -20 kg siitä, mitä olen enimmilläni painanut. Mutta sitten en ollutkaan tarpeeksi viisas ja vahva pitääkseni painon kurissa:(. Tämä uusi startti on lähtenyt käyntiin ihan eri tyylillä. Olen asettanut tuon paniikkiylärajan (85 kg), johon toivon pääseväni suhteellisen nopeasti eli huhtikuun loppuun mennessä. Enää -2,8 kiloa matkaa tuohon rajaan. En aio masentua, jos tavoite ei täyty aikarajaan mennessä. Mutta viimeistään toukokuussa sen on toteuduttava! Sen jälkeen toivon painon edelleen laskevan, mutta hitaasti ja ilman mitään sen kummempia aikatauluja. Elämäni aikana olen laihduttanut varmaan satoja kiloja, ainakin useita kymmeniä. Kokemusta on, valitettavasti eniten jojoilusta. Nyt vihdoin toivon olevani valmis ottamaan pitkäaikaisen elämäntapamuutoksen vastaan. Ja toivon myös, että se viime vuoden valtava jojoilu vain vahvistaisi minua ja kasvattaisi sisua.
Jos joku tietää blogin, jossa uusi yritys on toiminut, saa vinkata:).
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Aurinko toi jatkuvan migreenin
Kevätaurinko ottaa nyt koville, kun joutuu kärsimään lähes joka päivä migreenistä. Jos vaikka kohta tottuisi tuohon valoisuuteen, niin loppuisi tämä migreenikierrekin. Onneksi mun migreenini on sentään lievää sellaista.
Mä olen enemmän syksy-ja talvi-ihminen, keväästä ja kesästä en niin kovin välitä. Toisaalta voisihan niitä ehkä kaivata, jos kokonaan pois jäisivät. Olen yrittänyt nauttia viimeisistä talvisista päivistä ja ulkoilla mahdollisimman paljon. Töitäkin on ollut - toisaalta hyvä - normaalia enemmän nyt keväällä, joten aikapulakin välillä on. Ja välillä migreeni estää kaikki liikunnat.
Migreenin lisäksi muitakin vaivoja on eli jalkavaivoja. Olen yrittänyt vain olla piittaamatta niistä. Jos oikein hankalaksi heittäytyvät, otan särkylääkettä. Kai ne johtuvat vain ylipainosta ja seisomatyöstä, ei kai se sen kummemmaksi muutttuisi, vaikka tutkimuksiinkin menisi. Keskityn nyt vain tämän painon kanssa kamppailuun, siihen kun saisi valoa tunnelin päähän:)-.
Muutama päivä on mennyt nyt hyvin, päätinkin, että asetan nyt yhden tavoitteen, josta en halua tinkiä. Tai oikeastaan 2 tavoitetta. Ensimmäinen on se, että painaisin huhtikuun lopussa korkeintaan 85 kiloa. Eli tämän aamuisen punnituksen perusteella siihen on matkaa 4,4 kiloa. Ei mahdoton tehtävä, mutta tiukka kuitenkin. Ja se toinen tavoite on selllainen, että painoni en enää ikinä nousisi tuon kilomäärän yli. Allle sen on toki tarkoitus kurkottaa, mutta on pakko olla realistinen. Onhan se paino monta kertaa käynyt alle 80:n lukemissa, mutta ei ole koskaan pysynyt. Olkoon tuo lukema uusi rajalukema. Nuorempanahan se paniikkiraja oli 78 kiloa.
Ekan tavoitteen kimppuun isken nyt urakalla. Tärkeimpänä elementtinä tällä kertaa pidän nyt salaattipäivien lisäämisen. Vähähiilihydraattinen ruokavalio, jota helmikuussa hehkutin ei päässyt kunnolla alkuun, kun sain pitkittyneen flunssan. Unohdetaan sen asian miettiminen nyt toviksi ja mennään sellaisella, minkä tunnen enemmän omakseni. Eli 2-3 päivää viikossa päivän pääruokana on nyt ruokaisa salaatti normaalin kotiruoan asemesta. Jonkin verran kyttään hiilareita toki, enhän esim juurikaan syö perunaa enkä pastaa. Leipää ja puuroa kyllä, mutta niistä on sitten varaa vähentää.
Eli 30.4 ja 85 kg, tähän pyritään - eikä muuten ole aprillipila:).
Mä olen enemmän syksy-ja talvi-ihminen, keväästä ja kesästä en niin kovin välitä. Toisaalta voisihan niitä ehkä kaivata, jos kokonaan pois jäisivät. Olen yrittänyt nauttia viimeisistä talvisista päivistä ja ulkoilla mahdollisimman paljon. Töitäkin on ollut - toisaalta hyvä - normaalia enemmän nyt keväällä, joten aikapulakin välillä on. Ja välillä migreeni estää kaikki liikunnat.
Migreenin lisäksi muitakin vaivoja on eli jalkavaivoja. Olen yrittänyt vain olla piittaamatta niistä. Jos oikein hankalaksi heittäytyvät, otan särkylääkettä. Kai ne johtuvat vain ylipainosta ja seisomatyöstä, ei kai se sen kummemmaksi muutttuisi, vaikka tutkimuksiinkin menisi. Keskityn nyt vain tämän painon kanssa kamppailuun, siihen kun saisi valoa tunnelin päähän:)-.
Muutama päivä on mennyt nyt hyvin, päätinkin, että asetan nyt yhden tavoitteen, josta en halua tinkiä. Tai oikeastaan 2 tavoitetta. Ensimmäinen on se, että painaisin huhtikuun lopussa korkeintaan 85 kiloa. Eli tämän aamuisen punnituksen perusteella siihen on matkaa 4,4 kiloa. Ei mahdoton tehtävä, mutta tiukka kuitenkin. Ja se toinen tavoite on selllainen, että painoni en enää ikinä nousisi tuon kilomäärän yli. Allle sen on toki tarkoitus kurkottaa, mutta on pakko olla realistinen. Onhan se paino monta kertaa käynyt alle 80:n lukemissa, mutta ei ole koskaan pysynyt. Olkoon tuo lukema uusi rajalukema. Nuorempanahan se paniikkiraja oli 78 kiloa.
Ekan tavoitteen kimppuun isken nyt urakalla. Tärkeimpänä elementtinä tällä kertaa pidän nyt salaattipäivien lisäämisen. Vähähiilihydraattinen ruokavalio, jota helmikuussa hehkutin ei päässyt kunnolla alkuun, kun sain pitkittyneen flunssan. Unohdetaan sen asian miettiminen nyt toviksi ja mennään sellaisella, minkä tunnen enemmän omakseni. Eli 2-3 päivää viikossa päivän pääruokana on nyt ruokaisa salaatti normaalin kotiruoan asemesta. Jonkin verran kyttään hiilareita toki, enhän esim juurikaan syö perunaa enkä pastaa. Leipää ja puuroa kyllä, mutta niistä on sitten varaa vähentää.
Eli 30.4 ja 85 kg, tähän pyritään - eikä muuten ole aprillipila:).
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Kuvitettu kertomus
Tuntuuko joskus, että tie tulevaisuuteen on täynnä varjoja ja vailla suuntaa? Tietä ei oikein edes näe, se peittyy hämärään. Vain synkkyyttä on näköpiirissä.
Jos valoa on, sekin on varjoja täynnä. Epävarmuutta ja epätietoisuutta, sitä se on.
Varjojen takaa on vaikea nähdä valoon. Mutta voiko käydä niin, että löytyy ratkaisu ja pääsee kulkemaan valoon? Onko toivoa, paistaako risukasaan? Ympärillä on kaikkea kaunista, se pitää vain osata nähdä. Antaa sille mahdollisuus.
Muodostuuko se oikea polku? Pystyykö sitä kulkemaan, antaako se elämään oikean suunnan? Uskallus, onko sitä? Tästä on selvästi joku muukin mennyt. Turvalliseksi lienee siis havaittu.
Toivoa on niin kauan kuin on elämää. Valon voi nähdä, jos vain uskaltaa.
Kevät koittaa, kuivuneimmastakin rangasta tulee vielä jotakin. Sekin kurottaa ja kurottaa ylös, ylös, ylemmäs!
Välillä masentaa ihan kaikki. Kun mikään ei onnistu ja mitään ei jaksa. Luonnon kauneus antaa voimaa. Antaa sen voiman virrata ja vallata mielen. Jos se siitä taas päivä kerrallaan mentäisiin eteenpäin. Ei taakse kannata katsella.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Joko tai, vaihtoehtoja 2
Vaihtoehto 1: Tiukka linja, kevyt linja. Paino putoaa, mieliala kukoistaa ja vähän ulkonäkökin siinä sivussa:)-. Järjestelmällisyys ja itsekuri on tämän vaiheen hallitsevia piirteitä. Viikonloppuna suunnittelen seuraavan viikon ruokalistat sovitellen ne viikon menoihin. Suunnittelen ne ainakin suurinpiirtein ja saman tien mietin kauppaostokset. Kaupassa käyn max 2 krt per viikko. Herkkupäiviä on tasan 2 (kaupassakäyntipäivät), toisena herkuttelen vähän ja toisena hivenen enemmän. Se jälkimmäinen on se viikon odotetuin päivä. Mutta siitä huolimatta herkuttelu jää siihen yhteen päivään. Sen jälkeen alkaa taas arki - vaivattomasti ja helposti. Salaatti eri variaatioineen - myös ruokaisat salaatit - ovat lempiruokaani, ne on niiiin hyvänmakuisia ja raikkaita. Annoskoot ovat pieniä ja vatsalaukkukin on supistunut pieneksi.
Nautin liikunnasta suunnattomasti, siitä ei suorastaan saa tarpeekseen. Olo on euforinen, valoista, positiivinen. Lenkille ei tarvitse pakottaa, sinne lähtee aina tosi mielellään. Jumpallakin olen yhtä hymyä ja liikunnan riemua. Paratiisi.
Vaihtoehto 2: Kaikki sallitaan, ruokavalio on kaamea. Terveellistäkin syön, mutta vähemmistönä. Itsekuri - mitä se on?? Makeaa - leivonnaisia, suklaata, jäätelöä, karkkia - you name it, I eat it! Aamulla ja päivällä menee vielä ihan ok. Vielä alkuiltapäivään mennessä olen sitä mieltä, että tänään en sorru. Kello tulee 3, horjunta alkaa viimeistään silloin. Kello tulee 4, tuskainen taistelu alkaa olla hävitty. Kello 5 tai 6 ja töistä kotiin kaupan kautta. Käyn kaupassa joka päivä. Jos ostan makeaa / hyvää / leivonnaisia, mitä hyvänsä, syön ne kaikki saman päivän aikana. Mitään ei jää jäljelle. Vaikka vatsa olisi täynnä, mitään ei pysty jättämään syömättä. Tuskaa:(.
Salaatti olis edelleen ihan hyvää (ei enää kuitenkaan hyvänmakuisia ja raikkaita), mutta niitä ei jaksa tehdä. Helpommalla pääsee, kun syö äkkiä jotakin "oikeaa ruokaa", tietysti vain vähän. Näin, jotta mahtuu mahdollisimman paljon sitä hyvää ja lihottavaa - ja rauhoittavaa. Vatsalaukku on venynyt isoksi. Lihon, voin pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Helvetti.
Liikunta on enimmäkseen pakkopullaa. Lenkille saa pakottaa itsensä väkisin. Jumpalla maha on tiellä ja on paha olo. Kaikki muut on niin hyvännäköisiä ja hoikkia. Ou jee, jos joskus on paikalla lihavampi kuin mä. Harvinaisen ihanaa. Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Nestevajausta, kramppeja, vihlaisuja. Mieli on maassa ja kaikki on huonosti.
Tahdon löytää vaihtoehdon 3. Elämäni on mennyt vaihdellen vaihtoehtojen 1 ja 2 välillä. Vaihtoehto 1 on kestänyt kerrallaan maksimissaan 6 kuukautta. Vaihtoehto 2:n kesto vaihtelee. Yhtä helve**n vuoristorataahan tämä on. Kohta ei enää järki kestä!
Nautin liikunnasta suunnattomasti, siitä ei suorastaan saa tarpeekseen. Olo on euforinen, valoista, positiivinen. Lenkille ei tarvitse pakottaa, sinne lähtee aina tosi mielellään. Jumpallakin olen yhtä hymyä ja liikunnan riemua. Paratiisi.
Vaihtoehto 2: Kaikki sallitaan, ruokavalio on kaamea. Terveellistäkin syön, mutta vähemmistönä. Itsekuri - mitä se on?? Makeaa - leivonnaisia, suklaata, jäätelöä, karkkia - you name it, I eat it! Aamulla ja päivällä menee vielä ihan ok. Vielä alkuiltapäivään mennessä olen sitä mieltä, että tänään en sorru. Kello tulee 3, horjunta alkaa viimeistään silloin. Kello tulee 4, tuskainen taistelu alkaa olla hävitty. Kello 5 tai 6 ja töistä kotiin kaupan kautta. Käyn kaupassa joka päivä. Jos ostan makeaa / hyvää / leivonnaisia, mitä hyvänsä, syön ne kaikki saman päivän aikana. Mitään ei jää jäljelle. Vaikka vatsa olisi täynnä, mitään ei pysty jättämään syömättä. Tuskaa:(.
Salaatti olis edelleen ihan hyvää (ei enää kuitenkaan hyvänmakuisia ja raikkaita), mutta niitä ei jaksa tehdä. Helpommalla pääsee, kun syö äkkiä jotakin "oikeaa ruokaa", tietysti vain vähän. Näin, jotta mahtuu mahdollisimman paljon sitä hyvää ja lihottavaa - ja rauhoittavaa. Vatsalaukku on venynyt isoksi. Lihon, voin pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Helvetti.
Liikunta on enimmäkseen pakkopullaa. Lenkille saa pakottaa itsensä väkisin. Jumpalla maha on tiellä ja on paha olo. Kaikki muut on niin hyvännäköisiä ja hoikkia. Ou jee, jos joskus on paikalla lihavampi kuin mä. Harvinaisen ihanaa. Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Nestevajausta, kramppeja, vihlaisuja. Mieli on maassa ja kaikki on huonosti.
Tahdon löytää vaihtoehdon 3. Elämäni on mennyt vaihdellen vaihtoehtojen 1 ja 2 välillä. Vaihtoehto 1 on kestänyt kerrallaan maksimissaan 6 kuukautta. Vaihtoehto 2:n kesto vaihtelee. Yhtä helve**n vuoristorataahan tämä on. Kohta ei enää järki kestä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)