Ei tiedä itkisikö vai nauraisiko

Tsekkasin mielenkiinnosta painohistoriani joulukuusta -10 - syyskuuhun -11. Sen aiemmasta historiasta ei ole tarkkoja muistiinpanoja, vain summittaisia muistikuvia. Sen kuitenkin muistan, että suurempien painonpudotusten jälkeen painon takaisintulo on kestänyt muutaman vuoden. Ja tein nyt siis henkilökohtaisen jojoiluennätykseni saavuttamalla (lähes) lähtöpainon n. ½ vuodessa. Lista menee kutakuinkin näin:
- marraskuu -09 92kg
- tammikuu -10 84,4kg
- helmikuu -10 81,4kg
- maaliskuu -10 80,0kg
- huhtikuu -10 77,4kg
- toukokuu -10 75kg
- kesäkuu -10 77,8kg
- tammikuu -11 89,6kg
- helmikuu -11 87,0
- huhtikuu -11 86,2kg
- toukokuu -11 85kg
- syyskuu -11 89,6
Need I say no moore?

On sitten tavallisen surullinen lista. Mutta niin totta, niin totta. Viime aikoina on ollut rankkaa. Elämä on paska, paska, kuten eräässä taannoisessa kirjoituksessani olen todennut. Ja vuodattanut asiasta. Tätä elämää on raskasta jaksaa, kun ei oikein ole mitään mukavaa odotettavaa. Kaiken muun ehkä vielä kestäisi, mutta kun oon niin yksin, että ei jaksa. Jaettu suru on puolitettu suru, katsos. Mä kun olen arka ja sisäänpäinkääntynyt ja syrjäytynyt & syrjäytetty. Jotakin olen halunnut tälle elämälleni tehdä, jo monen vuoden ajan. Mutta ei ole uskallusta eikä sisua eikä kykyä. Ja ottaa päähän tää ainainen ruikutus asiasta. Jos joku muu ruikuttais, herkästi sanois, että lakkaa tuo ja TEE JOTAKIN ASIALLE, hyvä ihminen. Mutta ei se tunnu olevan helppoa. Paska paska paska. Kun ei sen voimakkaammin uskalla ilmaista.

Heinäkuusta asti olen ollut voimakkaassa stressitilassa vanhimman koirani takia. Eläinlääkärin mukaan sen kanssa eletään päivä, korkeintaan viikko kerrallaan. Joka päivä sanomme pienesti hyvästi. Autuaita ovat ne päivät, kun pystyn viettämään sen kanssa pienenkin hetken kahdenkesken. Käymään menneitä läpi, tuttuja paikkoja tai tuttuja juttuja. Se on niin pienestä iloinen! Itku ja ilo sekaisin. Se on äärimmäisen rankkaa psyykkeelle. Koska mulla ei ole ystäviä, nämä karvaiset ystävät ovat mulle suurinta ja tärkeintä elämässäni. Vanhuksesta kun aika jättää, vielä jää kaksi. Pelkään sitä lopullista päivää, mutta yritän iloita hyvistä hetkistä, joita vielä on. Kunto vaihtelee päivästä toiseen, mutta onneksi oikea lääkitys antoi meille hieman lisäaikaa. Hyvällä onnella muutaman kuukauden, ehkä ½ vuotta.

Työtilanne on toinen valtava stressinaihe. Tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että en kertakaikkiaan jaksa yrittämistä. Helv**in hullu, kun olisin aikanani valinnut jonkun toisen polun. Mutta arkajalka mikä arkajalka:(. Mutta alkaa näyttää vahvasti siltä, että vuoden alussa taidan olla työtön. Sitten todennäköisesti on myytävä asunto, jotta pärjään. Ei juu todellakaan ole mitään ahdistusta eikä stressiä!! Ihmiset elää leveesti ja levittää rahaa oikealle ja vasemmalle (mene kauppoihin, siellä ne tuhlaa kuin viimeistä päivää). Mun on pidettävä tarkkaa kirjanpitoa laskuista. Jos yli jää, pääsen ehkä ruokakauppaan ja bensa-asemalle. Ihmeiden ihme - olen pystynyt lihomaan ja voimaan paksusti, vaikka välillä raha on tosi tiukassa edes ruokaan. No, jotain muuta on sitten jäänyt ostamatta. _Heh.

Jos tälle ruikutusahdistuslinjalle lähdetään, lista tulee olemaan loputon. Mutta jos palataan vaikka painoasioihin. Yritän nyt unohtaa tuon lähihistorian painokehityksen ja aloittaa jokaisen päivän puhtaalta pöydältä. On vain se ja päämäärä - voida hyvin ja jonkun verran kevyemmin, kiitos!