Paska paska elämä

Puuh, nyt on varmaan syytä vähän avautua laihduttamisen ulkopuolisistakin asioista. Se ehkä avaa vähän sitä todellisuutta missä elän ja syitä miksi olen erityisen onnellinen laihtumisestani. Syksyllä yksi kriteeri lähteä tekemään elämäntapamuutosta oli se, että jos yksi asia elämässä on hyvin, on se sekin jo jotakin. Muu elämä kun on ihan paskaa. Johonkin 35-vuotiaaksi asti odotin, että koska se Oikea Elämä oikein alkaa. Ja suurinpiirtein tuossa iässä tajusin, että se on tämä tässä joka nyt on, ei muuta.

Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.

Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.

Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.

Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.

Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.

Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.

Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.

Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.