Eilen jo vähän mietin, että kuukauden viimeinen päivä on tulossa. Pitäisikö mennä puntarille? Tiesin, että paino ei todellakaan ole laskenut, vaan sitä on tullut lisää 3-4 kiloa. En päässyt mietinnässä vielä illalla päätökseen ja ajattelin, että päätän aamulla. Aamulla olin unohtanut koko jutun. Koirien kanssa tein rankan ylämäkitreeni-lenkin. Just kun olin pohtinut, että mun vauhdilla ei kyllä ketään OHITETA, tuleekin vastaan 2 lenkkeilijää. Siis selkä edellä. Ja mä menen kevyesti puolijuoksua ohi jyrkässä ylämäessä. Eikä tehnyt edes pahaa! (Lenkkeilijät oli mua 10-15 v vanhempia, mutta ei takerruta nyt siihen). Samassa mieleen pölähtää - se punnitseminen unohtui tai edes sen ajatteleminen. Olin juonut lasin vettä ennen lenkille lähtöä, mutta toisaalta hikosin siellä ylämäissä. Ohituksen ja muunkin lenkkeilyn helppouden johdosta päätin, nyt nousee tämä pää pensaasta ja menen sinne puntarille. Ei se ota eikä annakaan, voin vähän masentua tai sitten vähän ilahtua. Kesäkuun lopputulos 77,8 eli plussaa 2,8 kiloa. Tämä on nyt totuus, eikä sen tietäminen satu sen enempää kuin sen arvaaminen:)-. Vyötärön 89 cm -> 90 cm. Pikkujuttu! Mutta - nyt lähti taas draivi päälle. Herkkujen ahtaminen on nyt kertakaikkiaan loppu (ahtaminen loppu, järkiperäinen nauttiminen on edelleenkin sallittua). Jalat tykkää lämpimistä ilmoista (minä en niinkään) ja isovarpaiden mätäpaiseet on puhkaistu. Eli jokohan tämä hullu lähtee viikonloppuna haastelenkilleen? Mihinkään järkevään kellonaikaan en ehdi, mutta katsotaan riittääkö virtaa joko iltamyöhällä tai aamuvarhaisella. Toivotaan näin.
Musta kausi kesti oikeastaan koko kesäkuun. Siellä täällä välillä oli valonpilkahduksia, mutta mustalla oli yliote koko ajan. Vanhat yliherkuttelutavat olivat vahvasti esillä. Elimistö ilmoitti muuttuneesta ruokavaliosta alkaen voimaan huonosti. Vatsaa turvotti ja oli täyden oloinen koko ajan. Ei mitään tietoakaan keveästä olosta. Liikuntakaan ei maittanut. Vain pakolliset koiralenkit ja nekin mieluummin pyöräillen (hitaasti). Toukokuu ja kesäkuu puoliväliin asti on mulle aina rankkaa aikaa töiden ja harrastusten parissa. Kaipa sitä ikää on tullut sen verran, että se ottaa vuosi vuodelta kovemmalle ja kovemmalle. Sekä olihan siinä niitä rankkoja liikuntaharrasteitakin runsaasti koko alkuvuoden. Joten todennäköisesti elimistöni vaati sen rankan jälkeen lepoa. Nyt on onneksi taas oikeasti tunne, että jaksaa jaksaa. Suorastaan harmittaa, kun tietää loppuviikon olevan tosi kiireisen, joten liikunnalle on väkisin raivattava tilaa. Mutta näinhän se menee. Matka jatkuu taas, toivotaan.
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
torstai 24. kesäkuuta 2010
½:n vuoden kriisi
Tässä on käynyt kuten aina ennenkin. Tai ei nyt niin kovin montaa kertaa, mutta kuitenkin sen verran usein, että pystyy havaitsemaan tietyn kaavan. Eli se vanha (huono) elämäntapa nostaa päätään. Tässä vaiheessa kesäkuuta on satavarmaa, että paino ei tule tippumaan tämän kuun aikana. Sitä on tullut jonkun verran takaisin toukokuun lopun lukemasta (75), enkä tiedä tämän hetkistä tilannetta, kun en uskalla mennä puntariin. Ei pään pensaaseen laittaminen mitään auta, mutta vielä en mene puntarille. Ei ole pakko, enkä aio pakottaa. Ennemmin tai myöhemmin menen toki ja toivottavasti puntarin sanoma ei ole liian masentava.
Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa. But I have lost only a battle, not the whole war!
Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).
Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!
Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?
Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa. But I have lost only a battle, not the whole war!
Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).
Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!
Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Lukuja ja tilastoja
Huhtikuu lopetettiin lukemiin 77,4 ja toukokuun tavoitteeksi asetettiin 75 kg. Ja mitämitä, tänä aamuna puntari näytti kiltisti tasan 75! Eli toukokuun kokonaispudotus on siten -2,4 kg. On tää vaan nyt mennyt mahtavasti. Edelleen on hetkiä, jolloin kaikki on synkkää ja mieliteoille ei voi mitään. Mutta ne hetket ovat onneksi olleet ohimeneviä. Kivut jaloissa ovat jatkuneet, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että jalat eivät enää vaivaa 24/7 vaan välillä on pieniä helpotuksen hetkiä. Hyvä hyvä, tässä alkaa olla pieneenkin jo tyytyväinen. Harmi kun jumpat loppuivat kesäksi, mutta ihan pakko on ainakin venytellä, jotta jalkojen tilanne ei taas pahene. Osaa kivuista pystyy lievittämään venytyksillä, osaan ei tietenkään pysty venytyksin auttamaan. Toivottavasti suunta jatkuisi samana ja jalat kestäisivät paremmin, kun niiden kantama taakka on keventynyt roimasti ja ehkä vielä vähän kevenee lisääkin. Kipulääkkeiden kulutus on myös pienentynyt, se on hyvä merkki.
Keräänpä tähän nyt koosteen painonpudotuksestani, kun alkoi kiinnostamaan.
v. 2006 -> -4,6
joulukuu -09 -> -2,0
vuosi 2010
tammikuu -> -5,6
helmikuu -> -3,0
maaliskuu -> -1,4
huhtikuu -> -2,6
toukokuu -> -2,4
Kokonaispudotusta on siis -21,6 kg. On se vaan aikamoinen saavutus, hyvä minä!
Koska näin olen pysynyt tavoiteaikataulussani, pidän sen alkuperäisen tavoitteeni kesäkuulle eli 72 kg! Tähän pyrin jatkamalla liikunnan tehon lisäämistä, ei niinkään enää määrää lisää. Määrä on ihan ok, mutta kuntoa kohottavaa kovempaa liikuntaa luvassa edelleen. Tänäänkin olen jo tehnyt tunnin ns. "ylämäki"-lenkin. Eli kaikki lenkin sisältämät ylämäet menen mahdollisimman lujaa. Ja täällä harjumaastoissa on helppo löytää sellaisia reittejä, että ylämäkiä riittää... Illansuussa olisi sitten vielä tarkoitus lähteä pyöräilemään noin 20 km. Liikunnan tehon tarkkailun lisäksi ajattelin passata kesäkuun ajan leivonnaiset. Niiden syöminen on muutaman kerran karannut käsistä, joten yritetään olla vähän aikaa ilman. Kylässä saa syödä, mutta kotona herkkupäivänä vain suklaapatukka / jäätelö. No joo, jos tästä lipsutaan (hieman) en ota sitä turhan vakavasti. Mutta kirjaanpa asian tänne, jotta se jäisi paremmin mieleen. Syömisiään on tarkkailtava koko ajan, sitä tämä on, loputon suo)-.
Keräänpä tähän nyt koosteen painonpudotuksestani, kun alkoi kiinnostamaan.
v. 2006 -> -4,6
joulukuu -09 -> -2,0
vuosi 2010
tammikuu -> -5,6
helmikuu -> -3,0
maaliskuu -> -1,4
huhtikuu -> -2,6
toukokuu -> -2,4
Kokonaispudotusta on siis -21,6 kg. On se vaan aikamoinen saavutus, hyvä minä!
Koska näin olen pysynyt tavoiteaikataulussani, pidän sen alkuperäisen tavoitteeni kesäkuulle eli 72 kg! Tähän pyrin jatkamalla liikunnan tehon lisäämistä, ei niinkään enää määrää lisää. Määrä on ihan ok, mutta kuntoa kohottavaa kovempaa liikuntaa luvassa edelleen. Tänäänkin olen jo tehnyt tunnin ns. "ylämäki"-lenkin. Eli kaikki lenkin sisältämät ylämäet menen mahdollisimman lujaa. Ja täällä harjumaastoissa on helppo löytää sellaisia reittejä, että ylämäkiä riittää... Illansuussa olisi sitten vielä tarkoitus lähteä pyöräilemään noin 20 km. Liikunnan tehon tarkkailun lisäksi ajattelin passata kesäkuun ajan leivonnaiset. Niiden syöminen on muutaman kerran karannut käsistä, joten yritetään olla vähän aikaa ilman. Kylässä saa syödä, mutta kotona herkkupäivänä vain suklaapatukka / jäätelö. No joo, jos tästä lipsutaan (hieman) en ota sitä turhan vakavasti. Mutta kirjaanpa asian tänne, jotta se jäisi paremmin mieleen. Syömisiään on tarkkailtava koko ajan, sitä tämä on, loputon suo)-.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Paska paska elämä
Puuh, nyt on varmaan syytä vähän avautua laihduttamisen ulkopuolisistakin asioista. Se ehkä avaa vähän sitä todellisuutta missä elän ja syitä miksi olen erityisen onnellinen laihtumisestani. Syksyllä yksi kriteeri lähteä tekemään elämäntapamuutosta oli se, että jos yksi asia elämässä on hyvin, on se sekin jo jotakin. Muu elämä kun on ihan paskaa. Johonkin 35-vuotiaaksi asti odotin, että koska se Oikea Elämä oikein alkaa. Ja suurinpiirtein tuossa iässä tajusin, että se on tämä tässä joka nyt on, ei muuta.
Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.
Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.
Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.
Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.
Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.
Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.
Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.
Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.
Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.
Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.
Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.
Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.
Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.
Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.
Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.
Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
-20 kg
Muutama päivä sitten puntari näytti aika mukavaa lukemaa. Eli tasan kaksikymmentä (täytyi ihan kirjoittaa, kun tuntuu siten vieläkin isommalta luvulta:)) kiloa vähemmän kuin mitä olen painavimmillani painanut. Jos haluan tästä painon vielä alemmaksi, se sitten vaatii jo rutkasti TÖITÄ. Tähän asti on sujunut yllättävän hyvin. Vaikeita aikoja, voi, niitäkin on matkan varrelle mahtunut ihan riittävästi. Mutta suurin oivallus (ehkä olen sen nyt vihdoin todella tajunnut) on ollut se, että pieni lipsahtaminen herkuttelun puolelle ei ole maailmanloppu. Eikä kiloja ihan tukkukaupalla tule takaisin, vaikka lipsahdus kestäisi useamman päivän. Eli voisi sitä vähän rennomminkin asioihin suhtautua. Jee.
Tänään olin aamusta vesijumpalla. Katselin ryhmän muita naisia ja totesin, että olin porukan pienimmästä päästä. Suurin osa oli mua suuremman näköisiä. Tietty vesijumpalla käy meitä vähän "iäkkäämpiä" ja isompia ihmisiä, koska se sopii paremmin kuin kuivan maan jumpat. Erityisesti kiinnitin huomiota naiseen, joka painoi ehkä jopa yli 150 kiloa. Tai yritin olla tuijottamatta häntä. Varmasti sen kokoinen ihminen saa ihan tarpeekseen tuijottajista. Nyt tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että hänessä oli jotakin tuttua. Olisimmekohan olleet ala-asteella samalla luokalla?! Ilmeisesti hänellä on jokin sairaus, mikä edesauttaa lihomista. Eihän hän pystynyt siellä vesijumpassa paljon mitään tekemään, mutta hyvä kun jotakin edes tekee kuntonsa eteen! Sääliksi vain käy. Tällaisia tapauksia katsellessa tulee mieleen kiitollisuus. Vaikka itsellänikin on kaikenlaisia terveysvaikeuksia, niin pystyn sentään liikkumaan reippaasti. Saavatkohan sairaalloisen ylipainoiset ihmiset tarpeeksi tukea ja ohjausta, ilman syyllistämistä ja painostamista? Voi, kun itse pystyisi auttamaan heitä. Kun itsekin on käynyt aika syvällä, sieltä pystyy näkemään eri tavalla. Ja ainahan se lihavuuden ennaltaehkäisy olisi paljon tehokkaampaa kuin lihavuuden hoitaminen. Mutta tästä aiheesta varmaan ihan oman otsikkonsa alle joku kerta. Nyt vähän ajauduin sivuraiteille, kun jumppatoveri vei ajatukset. Tajunnanvirtaa, sitä olla pitää....
-20 nyt, mitä sitten puolen vuoden tai 5:n vuoden päästä? Siinä alkaa olla nyt tämä kuumin kysymys. Laihdutus ei ole edelleenkään se vaikein osuus vaan painonhallinta. Juuri nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka nuo mielialat kyllä heilahtelevat aika paljon. Mutta nautitaan aina näistä mukavista hetkistä ja kerätään voimia huonoja hetkiä varten! Hyvä minä!
Tänään olin aamusta vesijumpalla. Katselin ryhmän muita naisia ja totesin, että olin porukan pienimmästä päästä. Suurin osa oli mua suuremman näköisiä. Tietty vesijumpalla käy meitä vähän "iäkkäämpiä" ja isompia ihmisiä, koska se sopii paremmin kuin kuivan maan jumpat. Erityisesti kiinnitin huomiota naiseen, joka painoi ehkä jopa yli 150 kiloa. Tai yritin olla tuijottamatta häntä. Varmasti sen kokoinen ihminen saa ihan tarpeekseen tuijottajista. Nyt tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että hänessä oli jotakin tuttua. Olisimmekohan olleet ala-asteella samalla luokalla?! Ilmeisesti hänellä on jokin sairaus, mikä edesauttaa lihomista. Eihän hän pystynyt siellä vesijumpassa paljon mitään tekemään, mutta hyvä kun jotakin edes tekee kuntonsa eteen! Sääliksi vain käy. Tällaisia tapauksia katsellessa tulee mieleen kiitollisuus. Vaikka itsellänikin on kaikenlaisia terveysvaikeuksia, niin pystyn sentään liikkumaan reippaasti. Saavatkohan sairaalloisen ylipainoiset ihmiset tarpeeksi tukea ja ohjausta, ilman syyllistämistä ja painostamista? Voi, kun itse pystyisi auttamaan heitä. Kun itsekin on käynyt aika syvällä, sieltä pystyy näkemään eri tavalla. Ja ainahan se lihavuuden ennaltaehkäisy olisi paljon tehokkaampaa kuin lihavuuden hoitaminen. Mutta tästä aiheesta varmaan ihan oman otsikkonsa alle joku kerta. Nyt vähän ajauduin sivuraiteille, kun jumppatoveri vei ajatukset. Tajunnanvirtaa, sitä olla pitää....
-20 nyt, mitä sitten puolen vuoden tai 5:n vuoden päästä? Siinä alkaa olla nyt tämä kuumin kysymys. Laihdutus ei ole edelleenkään se vaikein osuus vaan painonhallinta. Juuri nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka nuo mielialat kyllä heilahtelevat aika paljon. Mutta nautitaan aina näistä mukavista hetkistä ja kerätään voimia huonoja hetkiä varten! Hyvä minä!
maanantai 3. toukokuuta 2010
Ulkoiluhousut kokoa L
Vaatekriisi lieveni yhden pykälän, kun löysin uudet ulkoiluhousut. Mallia oli jäljellä 3 kpl. Kahdet kokoa M ja yhdet kokoa L. Melkein jätin ne ällät kokeilematta, kun olin katsovinani, että pieneltähän nuo näyttävät. Menin kuitenkin housujen kanssa sovituskoppiin - ja ne sopivat kuin hansikas! Siis ei tarvittu (ainakaan siitä mallista) XL:iä tai XXL:istä puhumattakaan. Kyllä ne on ihanat, kun ne on sopivat, eikä lönkötä joka suuntaan. Ja mikä parasta, ne on harvinaista kyllä, myös sopivan mittaiset. Jos haluaisi saivarrella, voisi niitä ehkä sentin verran lyhentää, mutta ihan oikeasti ne on tosi sopivat myös mitaltaan. Ja nyt toivottavasti taas lenkkeily maistuu näillä housuilla. Kunnes tarvitsee jotakin kesäisempää ja kevyempää... sitten on taas mentävä kauppaan lievittämään vaatekriisiä. Sitähän lajia riittää!
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Tunnistamisvaikeuksia
Teen työkseni asiakaspalvelutyötä. Tässä talvella, kun olin laihtunut noin 10 kiloa tuli asiakkaaksi eräs vanha rouva. Tervehdittyään hän sanoi minulle, että istuu odottamaan sitä työntekijää. Olin vähän ällistynyt, mitä ihmettä hän tarkoitti; minähän olen täällä töissä. Sitten rouva jatkoi, että ei tunne minua, haluaa sen tutun ihmisen palvelevan itseään. Yritin sanoa, että minähän se olen. Rouvan tytär tuli myös sisälle kysymään, koska saa hakea äitinsä. Tyttärellekin vanha rouva kertoi, että tässä hän odottelee tuttua ihmistä tulevan paikalle. Hän siis ei tuntenut minua, kun olin muka niin muuttunut! Oho. Pistin sen vanhuuden piikkiin ja varsinkin sen, että rouva hoki monta kertaa hokemasta päästyään kuinka upealta näytän. Just. Ei kannata Julia Robertsin, Jessica Simpsonin ja kumppaneiden säikähtää, ei tässä nyt tosiaan mitään upeita olla. Tavallisia vaan.
Tuo juttu unohtui aikanaan. Sitten laihduin lisää ja olin jo noin 15 kiloa kevyempi kuin alkutalvesta. Tuli tuttu asiakas (nuori nainen), mutta ei ole nähty montaa kertaa ja viime näkemästä oli tuo 15 kiloa. Huomasin kyllä, että hän katsoi mua vähän pitkään. Sitten asiakas sanoi, että olemme me tainneet tavata aiemminkin. Tunnisti mut kuulemma äänestä. Siis äänestä. Kannattaisikohan kuitenkin Julian nyt mennä kauneusleikkaukseen! Here I come. "Laiha" ja upea ja vain äänestä tunnistaa entiseksi.
Tuo juttu unohtui aikanaan. Sitten laihduin lisää ja olin jo noin 15 kiloa kevyempi kuin alkutalvesta. Tuli tuttu asiakas (nuori nainen), mutta ei ole nähty montaa kertaa ja viime näkemästä oli tuo 15 kiloa. Huomasin kyllä, että hän katsoi mua vähän pitkään. Sitten asiakas sanoi, että olemme me tainneet tavata aiemminkin. Tunnisti mut kuulemma äänestä. Siis äänestä. Kannattaisikohan kuitenkin Julian nyt mennä kauneusleikkaukseen! Here I come. "Laiha" ja upea ja vain äänestä tunnistaa entiseksi.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Huhtikuusta livahdetaan toukokuuhun
Lyhyt katsaus huhtikuuhun ja tavoiteseuranta niiltä osin. Huhtikuun alussa paino oli tasan 80 kiloa. Tavoite huhtikuun lopputulokseksi oli 77-78 kiloa. Tämä saavutettiin (77,4) ja kävihän paino kertaalleen jo alempanakin (76,8). Ei tässä mitään, jatketaan harjoituksia ja haetaan innoituksia:)-. Huhtikuun kokonaispudotus hieno -2,6.
Tavoitepaino toukokuun lopussa 75. Siinä sitä purtavaa kerrakseen!
Tavoitepaino toukokuun lopussa 75. Siinä sitä purtavaa kerrakseen!
lauantai 24. huhtikuuta 2010
Vaatekriisi
Vaatteet on liian isoja! Vaatteet on liian tylsiä! Värit on synkkiä! Apua! Miten tällainen anti-shoppailija saataisiin kauppaan?!? Mistä sais vaikka viissataa ylimääräistä rahaa, jotta voisi ostaa kaikkea kivaa. Värejä! Pienempiä kokoja! Kevyttä kesäksi! Lenkkeilyvaatteita! Ihan mitä vaan! Ja kaiken kukkuraksi ainoat omistamani kävelykengät ovat talven aikana murtuneet pohjasta. Ja ovat siten käyttökelvottomat. Sekin vielä! Apua, on mentävä shoppailemaan, eikä rahaakaan olisi. Täytyy tosin kysyä: voikohan talvikengillä mennä alennusmyynteihin asti? Tai no, saattaa tuolta kaapista löytyä varvastossut:)-. Ongelmia kerrakseen!
torstai 22. huhtikuuta 2010
Liikuntaan haastetta
Päätin tehdä itselleni "haastelenkin". Sillä tarkoitan seuraavaa: suunnittelin reitin, jonka kellotin. Aloitusaika, väliajat ja loppuaika. Lenkin varrella oli 3 eri kovennetun vauhdin pätkää, maastollisesti pätkät sijoittuivat ylämäkivoittoisiin osuuksiin. Lenkin suoritin siis kävellen, ilman sauvoja. Jatkossa voisi ehkä harkita sauvojen kanssa, ylämäissä alaselkä osoittaa väsymisen merkkejä, kun yritän mennä mahdollisimman nopeasti. Merkkasin ajat ylös. Seuraavien viikkojen ajan keskityn liikunnassa kuntoa kohottavien suoritusten lisäämiseen tai ainakin pitämiseen nykyisellä tasolla (2-3 liikuntakertaa viikossa kovennetusti). Noin kuukauden päästä toistan haastelenkkini ja vertaan tuloksista, onko kuntoni noussut. Tosin ihan täysin vertailukelpoiseen tulokseen en tule pääsemään, koska tällä ekalla haastelenkillä oli vielä jokusia jäisiä/lumisia kohtia. Kuukauden päästä niitä ei tule (varmaankaan..) olemaan. Mutta sitten, kun toistan lenkin 3:n kerran noin 2:n kuukauden päästä, jälkimmäiset kerrat ovat sitten täysin vertailukelpoiset. Jotta tällaista suunnitelmaa tällä kertaa.
Ja ne ajat muistiin:
Lähtöaika: 6.13
1. väliaika: 6.46
2. väliaika: 7.03
3. väliaika: 7.22
Loppuaika: 7.51
Lenkki on suoritettu pe 16.4.
Ja kyseessä on siis kellonajat. Lenkin kokonaispituus (ajassa) 98 minuuttia. Lenkin mitasta en ole ihan varma, osittain reitti menee metsäpolkuja, vaikea arvioida. Sanotaan varovasti arvioiden ja haarukoiden 8-9½ km, niin ollaan varmasti lähellä totuutta.
Ja ne ajat muistiin:
Lähtöaika: 6.13
1. väliaika: 6.46
2. väliaika: 7.03
3. väliaika: 7.22
Loppuaika: 7.51
Lenkki on suoritettu pe 16.4.
Ja kyseessä on siis kellonajat. Lenkin kokonaispituus (ajassa) 98 minuuttia. Lenkin mitasta en ole ihan varma, osittain reitti menee metsäpolkuja, vaikea arvioida. Sanotaan varovasti arvioiden ja haarukoiden 8-9½ km, niin ollaan varmasti lähellä totuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)