Muutama päivä sitten puntari näytti aika mukavaa lukemaa. Eli tasan kaksikymmentä (täytyi ihan kirjoittaa, kun tuntuu siten vieläkin isommalta luvulta:)) kiloa vähemmän kuin mitä olen painavimmillani painanut. Jos haluan tästä painon vielä alemmaksi, se sitten vaatii jo rutkasti TÖITÄ. Tähän asti on sujunut yllättävän hyvin. Vaikeita aikoja, voi, niitäkin on matkan varrelle mahtunut ihan riittävästi. Mutta suurin oivallus (ehkä olen sen nyt vihdoin todella tajunnut) on ollut se, että pieni lipsahtaminen herkuttelun puolelle ei ole maailmanloppu. Eikä kiloja ihan tukkukaupalla tule takaisin, vaikka lipsahdus kestäisi useamman päivän. Eli voisi sitä vähän rennomminkin asioihin suhtautua. Jee.
Tänään olin aamusta vesijumpalla. Katselin ryhmän muita naisia ja totesin, että olin porukan pienimmästä päästä. Suurin osa oli mua suuremman näköisiä. Tietty vesijumpalla käy meitä vähän "iäkkäämpiä" ja isompia ihmisiä, koska se sopii paremmin kuin kuivan maan jumpat. Erityisesti kiinnitin huomiota naiseen, joka painoi ehkä jopa yli 150 kiloa. Tai yritin olla tuijottamatta häntä. Varmasti sen kokoinen ihminen saa ihan tarpeekseen tuijottajista. Nyt tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että hänessä oli jotakin tuttua. Olisimmekohan olleet ala-asteella samalla luokalla?! Ilmeisesti hänellä on jokin sairaus, mikä edesauttaa lihomista. Eihän hän pystynyt siellä vesijumpassa paljon mitään tekemään, mutta hyvä kun jotakin edes tekee kuntonsa eteen! Sääliksi vain käy. Tällaisia tapauksia katsellessa tulee mieleen kiitollisuus. Vaikka itsellänikin on kaikenlaisia terveysvaikeuksia, niin pystyn sentään liikkumaan reippaasti. Saavatkohan sairaalloisen ylipainoiset ihmiset tarpeeksi tukea ja ohjausta, ilman syyllistämistä ja painostamista? Voi, kun itse pystyisi auttamaan heitä. Kun itsekin on käynyt aika syvällä, sieltä pystyy näkemään eri tavalla. Ja ainahan se lihavuuden ennaltaehkäisy olisi paljon tehokkaampaa kuin lihavuuden hoitaminen. Mutta tästä aiheesta varmaan ihan oman otsikkonsa alle joku kerta. Nyt vähän ajauduin sivuraiteille, kun jumppatoveri vei ajatukset. Tajunnanvirtaa, sitä olla pitää....
-20 nyt, mitä sitten puolen vuoden tai 5:n vuoden päästä? Siinä alkaa olla nyt tämä kuumin kysymys. Laihdutus ei ole edelleenkään se vaikein osuus vaan painonhallinta. Juuri nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka nuo mielialat kyllä heilahtelevat aika paljon. Mutta nautitaan aina näistä mukavista hetkistä ja kerätään voimia huonoja hetkiä varten! Hyvä minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti