Heinäkuu on mennyt siten ja täten. Hyvän alun jälkeen on ollut heikompaa. Stressi on ollut jälleen suurensuurta työasioiden takia. Välillä se vaan on liikaa. Aika useinkin nykyään. Muutos olisi tervetullut, mutta uskallus puuttuu. Se on selvä, että nykyisillä työkuvioilla tulevaisuus on turvaton ja tulotaso heikkenee ja heikkenee. Kaiken tämän tiedostan, mutta uskallus muutokseen puuttuu. Mistä sen voiman saisi!?
En halua selitellä, mutta onhan se selvä, että kaaos mielessä vaikuttaa kaikkeen muuhun siinä ympärillä. Ruokavaliokin on ollut kaaoksessa, eikä olo tunnu nyt keveältä. Paino on ollut suurinpiirtein samoissa lukemissa (2-3:n kilon sisällä) jo pitkään ja tuntemus "hoikasta" olemuksesta on kaikonnut. Eli tuntee itsensä jälleen suureksi, rumaksi ja kömpelöksi. Ja vääränlainen ja liiallinen syöminen tuntuu koko ajan turvotuksena vatsassa. Eli ei ole hyvä olla!
Kaipaan kovempaa liikuntaa. Voi, jokohan ne jumpat kohta alkais! Lihakset on kadoksissa, läskit senkun löllyy. Helteet ei ole mun juttu, ei jaksa liikkua normaaliin tahtiin. Lenkillä käyn kyllä, mutta tarmokkuus liikkua normaaliin tahtiin puuttuu. Eli sellaista löntystelyä vaan. Yhdessä vaiheessa jaksoin lenkkeillä joko tosi myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Mutta jostakin syystä mä nukkuisin nykyisin koko ajan. Eli en jaksa valvoa enkä herätä aikaisin. Itse asiassa nukun niin harvinaisen paljon, että mua vähän huolestuttaa. Onko se puhtaasti väsymystä (helle rasittaa), stressiä (pakoa todellisuudesta) vai olenko sairas? Muutaman kerran päässä on vihlaissut paha kipu, joka huolestuttaa. Ihan pienestä mua ei saa lääkäriin, mutta seurataan vihlontoja, jos niitä esiintyy vielä useastikin, ehkä on parempi mennä puhumaan niistä tk lääkärille. Ei se ota, jos ei annakaan. Niistä tk lääkäreistä on vaan enimmäkseen ikäviä kokemuksia, kynnys mennä on aika korkea.... Yksityiseen ei todellakaan ole varaa!
Äsh, nyt taidetaan mennä tunteiden vuoristoradalla. Korkeuksista, euforisista iloisista tunnelmista pudotaan pohjamutiin:(. Ei jaksais ei huvittais nyt mikään. Oma keho tuntuu taas "ihan samalta" kuin alussa, vaikka painoeroa aloitukseen on lähes 20 kg.
Toivottavasti vaikka jo huomenna olis parempi fiilis.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Ohut kesäpaita
Aamulla capreja jalkaan laittaessani huomasin, että ne tuntuivat löysemmiltä kuin viimeksi niitä pitäessäni. Ja niinpä - uskalsin puntariin ja olihan se paino hivenen liikahtanut alaspäin. Kuten aiemmin totesin, olen hävinnyt taistelun, mutta en koko sotaa. Helteet tai ei, nyt taistellaan näitä takaisin tulleita 2:ta kiloa pois. Mitään aikarajaahan ei tavallaan ole, suurimmat kilot on jo pois, tärkeintä olisi se, että takaisinpäin EIVÄT tulisi. Loppuelämä on sitä taisteluaikaa:).
Parisen viikkoa sitten käväisin alennusmyynneillä katselemassa lähinnä uusia farkkuja ja lenkkareita. Sekä tarvitsin myös uudet rintsikat, koska kaikki vanhat ovat liian isoja, ei kuppikooltaan (valitettavasti koko ei ole pienentynyt B:ksi vaan on edelleen C) vaan ympärysmitaltaan. Uudet farkuthan olin asettanut palkinnoksi alle 75 käyvästä painosta. Kuten todettua, painonihan kävi kertaalleen 74,8 ja siten palkinto (noin aseteltuna) oli saavutettu. Farkkuja ei löytynyt. Tai paritkin kivat olisivat olleet ja tosi hyvissä alennuksissa vielä, mutta ei ollut sopivaa kokoa! Toiset kivat olivat sen verran pienet, että en uskaltanut ostaa. Ne mahtuivat päälle, mutta kiristivät liikaa. Ja toisista farkuista olivat koot 44, 42 ja 40 (ei tuumaa:). Ja niistä kaikki olivat liian ISOJA. Ihan käsittämätöntä tuo kokoasia. Periaatteessa housut kuin housut - ei mulle 38 pitäisi olla sopiva. Niissäkin pitäisi olla jokin standardi. Ehdin jo kovin ilahtua, että nyt varmasti löytyy. Pettymys suuri - ei niin ei.
Farkkuostoksille täytyy siten mennä joku toinen kerta uudestaan. Tällä parin viikon takaisella ostoskierroksella löytyi sitten kaikkea muuta - tosi tukevat rintsikat (vain 3 euroa alennusta, murmur), oranssi jumppapaita (kokoa M, mutta sopii kivasti), lenkkarit, kesäkengät, mustat suorat perushousut (koko 40), ulkoiluhousut syksyä varten (-50%) ja ohuen ohut kesäpaita. Tuo kesäpaita on sellainen, mitä olin jo muutamaan otteeseen ihastellut tangossa kaupassa käydessäni. Värit on sellaiset just mun suosikit (paidassa on 4:ää väriä) ja se on aika naisellinen tai oikeastaan tyttömäinen. Niitä oli 2 jäljellä ja ne oli puolella hintaa. Koko M mahtui. Se on ollut ihana päällä näillä helteillä. Ja ihmiset ovat kehuneet. Uudet kauniit vaatteetkin ilahduttavat ja piristävät. Vaikka mä en mikään vaatefriikki olekaan. Kaukana siitä:)-.
ps. Oho, 6. lukija eksynyt blogiin. Kivakiva.
Parisen viikkoa sitten käväisin alennusmyynneillä katselemassa lähinnä uusia farkkuja ja lenkkareita. Sekä tarvitsin myös uudet rintsikat, koska kaikki vanhat ovat liian isoja, ei kuppikooltaan (valitettavasti koko ei ole pienentynyt B:ksi vaan on edelleen C) vaan ympärysmitaltaan. Uudet farkuthan olin asettanut palkinnoksi alle 75 käyvästä painosta. Kuten todettua, painonihan kävi kertaalleen 74,8 ja siten palkinto (noin aseteltuna) oli saavutettu. Farkkuja ei löytynyt. Tai paritkin kivat olisivat olleet ja tosi hyvissä alennuksissa vielä, mutta ei ollut sopivaa kokoa! Toiset kivat olivat sen verran pienet, että en uskaltanut ostaa. Ne mahtuivat päälle, mutta kiristivät liikaa. Ja toisista farkuista olivat koot 44, 42 ja 40 (ei tuumaa:). Ja niistä kaikki olivat liian ISOJA. Ihan käsittämätöntä tuo kokoasia. Periaatteessa housut kuin housut - ei mulle 38 pitäisi olla sopiva. Niissäkin pitäisi olla jokin standardi. Ehdin jo kovin ilahtua, että nyt varmasti löytyy. Pettymys suuri - ei niin ei.
Farkkuostoksille täytyy siten mennä joku toinen kerta uudestaan. Tällä parin viikon takaisella ostoskierroksella löytyi sitten kaikkea muuta - tosi tukevat rintsikat (vain 3 euroa alennusta, murmur), oranssi jumppapaita (kokoa M, mutta sopii kivasti), lenkkarit, kesäkengät, mustat suorat perushousut (koko 40), ulkoiluhousut syksyä varten (-50%) ja ohuen ohut kesäpaita. Tuo kesäpaita on sellainen, mitä olin jo muutamaan otteeseen ihastellut tangossa kaupassa käydessäni. Värit on sellaiset just mun suosikit (paidassa on 4:ää väriä) ja se on aika naisellinen tai oikeastaan tyttömäinen. Niitä oli 2 jäljellä ja ne oli puolella hintaa. Koko M mahtui. Se on ollut ihana päällä näillä helteillä. Ja ihmiset ovat kehuneet. Uudet kauniit vaatteetkin ilahduttavat ja piristävät. Vaikka mä en mikään vaatefriikki olekaan. Kaukana siitä:)-.
ps. Oho, 6. lukija eksynyt blogiin. Kivakiva.
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Haastelenkki!
Suoritettu vihdoinkin! Jee, fiilis on hyvä, energiaa jäi vielä jäljellekin. Lenkit eivät ole ihan suoraan verrannollisia, koska huhtikuussa suoritetun lenkin aikaan oli vielä vähän lunta ja jäätä paikka paikoin. Ja ilma oli tietysti viileämpi ja nyt kuumempi. Mutta toisaalta koirat taisivat nyt hidastaa mua enemmän kuin viimeksi. Seuraavan haastelenkin taidan suorittaa ilman vanhinta koiraa. Sitä on pakko pitää hihnassa, ettei jätätä ja jää diipadaapailemaan. Ja sitten ei oikein voi antaa sen pissailla, kun on mentävä koko ajan eteenpäin. Koiralle epäreilua. Kyllä se jaksaa, mutta on sellainen haahuilija nykyisin, jos sen sallitaan haahuilla.
Mutta suoritetaan nyt vähän vertailua kuitenkin.
Lähtöaika: 6.13 21.56
1. väliaika: 6.46 22.22
2. väliaika: 7.03 22.39
3. väliaika: 7.22 22.56
Loppuaika: 7.51 23.21
Lenkki on suoritettu pe 16.4 -> pe 2.7
Väliaikavertailu:
1. osuus / 33 minuuttia / 26 min
2. osuus / 17 min / 17 min
3. osuus / 19 min / 17 minuuttia
Loppu / 29 min / 25 min
Yhteensä 98 min / 85 min / muutos -13 min
Mielenkiintoista. Ainoa osuus, missä ei ole tapahtunut muutosta on ylämäetön. Muilla osuuksilla on ylämäkiä. Viimeiseen ylämäkeen en oikein uskonut jäävän potkua, mutta mäen päällä totesin, että en ollut puristanut viimeiseen pisaraan. Loppuosuus menikin sitten aika haipakkaa, kun energiaa jäi. Tästä pystyy ehkä hivenen vielä puristamaan ajasta, mutta en usko enää kovin suureen tulosparannukseen. Mutta jos virtaa riittää, kyllä suoritan lenkin taas jossakin vaiheessa.
Mutta suoritetaan nyt vähän vertailua kuitenkin.
Lähtöaika: 6.13 21.56
1. väliaika: 6.46 22.22
2. väliaika: 7.03 22.39
3. väliaika: 7.22 22.56
Loppuaika: 7.51 23.21
Lenkki on suoritettu pe 16.4 -> pe 2.7
Väliaikavertailu:
1. osuus / 33 minuuttia / 26 min
2. osuus / 17 min / 17 min
3. osuus / 19 min / 17 minuuttia
Loppu / 29 min / 25 min
Yhteensä 98 min / 85 min / muutos -13 min
Mielenkiintoista. Ainoa osuus, missä ei ole tapahtunut muutosta on ylämäetön. Muilla osuuksilla on ylämäkiä. Viimeiseen ylämäkeen en oikein uskonut jäävän potkua, mutta mäen päällä totesin, että en ollut puristanut viimeiseen pisaraan. Loppuosuus menikin sitten aika haipakkaa, kun energiaa jäi. Tästä pystyy ehkä hivenen vielä puristamaan ajasta, mutta en usko enää kovin suureen tulosparannukseen. Mutta jos virtaa riittää, kyllä suoritan lenkin taas jossakin vaiheessa.
torstai 1. heinäkuuta 2010
Eka päivä hyvä päivä
Kuukauden eka päivä on hyvä aika aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Niinhän se on. Nyt kun olen 2 vai 3 päivää (?) ollut taas ruodussa ja syömiset tiukassa kontrollissa - mulla on armoton NÄLKÄ. Vatsa ehti jo tottua suurempaan ruokamäärään ja venyihän se tietysti. Mutta nyt ollaan tiukkoja! Normaali arki rullaa tiukalla linjalla ja erikoistilanteissa saa herkutella. Näin takuulla on. Helppo sanoa, kun tulossa viikonvaihde täynnä erikoistilanteita ja leivonnaisia tarjolla tämän tuosta:). Mutta sanottu mikä sanottu. Tänään olen syönyt aamulla vesimelonia, sämpylän ja vispipuuroa, päivällä ison salaattiannoksen ja pienen leivänpalasen (ei päällä mitään). Lämmin ruoka kanawok ja näkkileipää, iltapalaksi hedelmäsalaattia. Nyt näin ja hyvältä tuntuu.
Kuun vaihtuessa on myös ollut tapana asetella joitakin tavoitteita uudelle kuukaudelle. Heinäkuu tehdään tiukasti töitä, jotta elämäntapamuutos jatkuisi kirkkaana. Painonnousu harmittaa sen verran, että tavoite on päästä takaisin kuukauden takaisiin lukemiin. Tai edes lähelle, nöyränä on edelleen oltava. Eli tavoite heinäkuuksi 76-75 kg.
Olen viime päivinä myös yrittänyt piristää itseäni pukeutumalla nätisti. Kävin alennusmyynneillä ja olisin ostanut palkintofarkut. En niitä kuitenkaan löytänyt. Palkintofarkkujen saavutus on tosin vähän kyseenalainen nyt. Tavoiteasetus meni näin: jos paino laskee alle 75 kiloa, ostan uudet farkut. Paino on näyttänyt kerran 74,8. Eli alle 75. Vaikka se nyt on jotakin ihan vallan muuta. Mutta koska olin asettanut tavoitteen noin, pedantti mielenikin on samaa mieltä: sääntöjen mukaan mennään. Omatuntoni ei sallisi muuta.
Kuun vaihtuessa on myös ollut tapana asetella joitakin tavoitteita uudelle kuukaudelle. Heinäkuu tehdään tiukasti töitä, jotta elämäntapamuutos jatkuisi kirkkaana. Painonnousu harmittaa sen verran, että tavoite on päästä takaisin kuukauden takaisiin lukemiin. Tai edes lähelle, nöyränä on edelleen oltava. Eli tavoite heinäkuuksi 76-75 kg.
Olen viime päivinä myös yrittänyt piristää itseäni pukeutumalla nätisti. Kävin alennusmyynneillä ja olisin ostanut palkintofarkut. En niitä kuitenkaan löytänyt. Palkintofarkkujen saavutus on tosin vähän kyseenalainen nyt. Tavoiteasetus meni näin: jos paino laskee alle 75 kiloa, ostan uudet farkut. Paino on näyttänyt kerran 74,8. Eli alle 75. Vaikka se nyt on jotakin ihan vallan muuta. Mutta koska olin asettanut tavoitteen noin, pedantti mielenikin on samaa mieltä: sääntöjen mukaan mennään. Omatuntoni ei sallisi muuta.
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
Pää pois pensaasta
Eilen jo vähän mietin, että kuukauden viimeinen päivä on tulossa. Pitäisikö mennä puntarille? Tiesin, että paino ei todellakaan ole laskenut, vaan sitä on tullut lisää 3-4 kiloa. En päässyt mietinnässä vielä illalla päätökseen ja ajattelin, että päätän aamulla. Aamulla olin unohtanut koko jutun. Koirien kanssa tein rankan ylämäkitreeni-lenkin. Just kun olin pohtinut, että mun vauhdilla ei kyllä ketään OHITETA, tuleekin vastaan 2 lenkkeilijää. Siis selkä edellä. Ja mä menen kevyesti puolijuoksua ohi jyrkässä ylämäessä. Eikä tehnyt edes pahaa! (Lenkkeilijät oli mua 10-15 v vanhempia, mutta ei takerruta nyt siihen). Samassa mieleen pölähtää - se punnitseminen unohtui tai edes sen ajatteleminen. Olin juonut lasin vettä ennen lenkille lähtöä, mutta toisaalta hikosin siellä ylämäissä. Ohituksen ja muunkin lenkkeilyn helppouden johdosta päätin, nyt nousee tämä pää pensaasta ja menen sinne puntarille. Ei se ota eikä annakaan, voin vähän masentua tai sitten vähän ilahtua. Kesäkuun lopputulos 77,8 eli plussaa 2,8 kiloa. Tämä on nyt totuus, eikä sen tietäminen satu sen enempää kuin sen arvaaminen:)-. Vyötärön 89 cm -> 90 cm. Pikkujuttu! Mutta - nyt lähti taas draivi päälle. Herkkujen ahtaminen on nyt kertakaikkiaan loppu (ahtaminen loppu, järkiperäinen nauttiminen on edelleenkin sallittua). Jalat tykkää lämpimistä ilmoista (minä en niinkään) ja isovarpaiden mätäpaiseet on puhkaistu. Eli jokohan tämä hullu lähtee viikonloppuna haastelenkilleen? Mihinkään järkevään kellonaikaan en ehdi, mutta katsotaan riittääkö virtaa joko iltamyöhällä tai aamuvarhaisella. Toivotaan näin.
Musta kausi kesti oikeastaan koko kesäkuun. Siellä täällä välillä oli valonpilkahduksia, mutta mustalla oli yliote koko ajan. Vanhat yliherkuttelutavat olivat vahvasti esillä. Elimistö ilmoitti muuttuneesta ruokavaliosta alkaen voimaan huonosti. Vatsaa turvotti ja oli täyden oloinen koko ajan. Ei mitään tietoakaan keveästä olosta. Liikuntakaan ei maittanut. Vain pakolliset koiralenkit ja nekin mieluummin pyöräillen (hitaasti). Toukokuu ja kesäkuu puoliväliin asti on mulle aina rankkaa aikaa töiden ja harrastusten parissa. Kaipa sitä ikää on tullut sen verran, että se ottaa vuosi vuodelta kovemmalle ja kovemmalle. Sekä olihan siinä niitä rankkoja liikuntaharrasteitakin runsaasti koko alkuvuoden. Joten todennäköisesti elimistöni vaati sen rankan jälkeen lepoa. Nyt on onneksi taas oikeasti tunne, että jaksaa jaksaa. Suorastaan harmittaa, kun tietää loppuviikon olevan tosi kiireisen, joten liikunnalle on väkisin raivattava tilaa. Mutta näinhän se menee. Matka jatkuu taas, toivotaan.
Musta kausi kesti oikeastaan koko kesäkuun. Siellä täällä välillä oli valonpilkahduksia, mutta mustalla oli yliote koko ajan. Vanhat yliherkuttelutavat olivat vahvasti esillä. Elimistö ilmoitti muuttuneesta ruokavaliosta alkaen voimaan huonosti. Vatsaa turvotti ja oli täyden oloinen koko ajan. Ei mitään tietoakaan keveästä olosta. Liikuntakaan ei maittanut. Vain pakolliset koiralenkit ja nekin mieluummin pyöräillen (hitaasti). Toukokuu ja kesäkuu puoliväliin asti on mulle aina rankkaa aikaa töiden ja harrastusten parissa. Kaipa sitä ikää on tullut sen verran, että se ottaa vuosi vuodelta kovemmalle ja kovemmalle. Sekä olihan siinä niitä rankkoja liikuntaharrasteitakin runsaasti koko alkuvuoden. Joten todennäköisesti elimistöni vaati sen rankan jälkeen lepoa. Nyt on onneksi taas oikeasti tunne, että jaksaa jaksaa. Suorastaan harmittaa, kun tietää loppuviikon olevan tosi kiireisen, joten liikunnalle on väkisin raivattava tilaa. Mutta näinhän se menee. Matka jatkuu taas, toivotaan.
torstai 24. kesäkuuta 2010
½:n vuoden kriisi
Tässä on käynyt kuten aina ennenkin. Tai ei nyt niin kovin montaa kertaa, mutta kuitenkin sen verran usein, että pystyy havaitsemaan tietyn kaavan. Eli se vanha (huono) elämäntapa nostaa päätään. Tässä vaiheessa kesäkuuta on satavarmaa, että paino ei tule tippumaan tämän kuun aikana. Sitä on tullut jonkun verran takaisin toukokuun lopun lukemasta (75), enkä tiedä tämän hetkistä tilannetta, kun en uskalla mennä puntariin. Ei pään pensaaseen laittaminen mitään auta, mutta vielä en mene puntarille. Ei ole pakko, enkä aio pakottaa. Ennemmin tai myöhemmin menen toki ja toivottavasti puntarin sanoma ei ole liian masentava.
Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa. But I have lost only a battle, not the whole war!
Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).
Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!
Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?
Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa. But I have lost only a battle, not the whole war!
Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).
Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!
Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
Lukuja ja tilastoja
Huhtikuu lopetettiin lukemiin 77,4 ja toukokuun tavoitteeksi asetettiin 75 kg. Ja mitämitä, tänä aamuna puntari näytti kiltisti tasan 75! Eli toukokuun kokonaispudotus on siten -2,4 kg. On tää vaan nyt mennyt mahtavasti. Edelleen on hetkiä, jolloin kaikki on synkkää ja mieliteoille ei voi mitään. Mutta ne hetket ovat onneksi olleet ohimeneviä. Kivut jaloissa ovat jatkuneet, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että jalat eivät enää vaivaa 24/7 vaan välillä on pieniä helpotuksen hetkiä. Hyvä hyvä, tässä alkaa olla pieneenkin jo tyytyväinen. Harmi kun jumpat loppuivat kesäksi, mutta ihan pakko on ainakin venytellä, jotta jalkojen tilanne ei taas pahene. Osaa kivuista pystyy lievittämään venytyksillä, osaan ei tietenkään pysty venytyksin auttamaan. Toivottavasti suunta jatkuisi samana ja jalat kestäisivät paremmin, kun niiden kantama taakka on keventynyt roimasti ja ehkä vielä vähän kevenee lisääkin. Kipulääkkeiden kulutus on myös pienentynyt, se on hyvä merkki.
Keräänpä tähän nyt koosteen painonpudotuksestani, kun alkoi kiinnostamaan.
v. 2006 -> -4,6
joulukuu -09 -> -2,0
vuosi 2010
tammikuu -> -5,6
helmikuu -> -3,0
maaliskuu -> -1,4
huhtikuu -> -2,6
toukokuu -> -2,4
Kokonaispudotusta on siis -21,6 kg. On se vaan aikamoinen saavutus, hyvä minä!
Koska näin olen pysynyt tavoiteaikataulussani, pidän sen alkuperäisen tavoitteeni kesäkuulle eli 72 kg! Tähän pyrin jatkamalla liikunnan tehon lisäämistä, ei niinkään enää määrää lisää. Määrä on ihan ok, mutta kuntoa kohottavaa kovempaa liikuntaa luvassa edelleen. Tänäänkin olen jo tehnyt tunnin ns. "ylämäki"-lenkin. Eli kaikki lenkin sisältämät ylämäet menen mahdollisimman lujaa. Ja täällä harjumaastoissa on helppo löytää sellaisia reittejä, että ylämäkiä riittää... Illansuussa olisi sitten vielä tarkoitus lähteä pyöräilemään noin 20 km. Liikunnan tehon tarkkailun lisäksi ajattelin passata kesäkuun ajan leivonnaiset. Niiden syöminen on muutaman kerran karannut käsistä, joten yritetään olla vähän aikaa ilman. Kylässä saa syödä, mutta kotona herkkupäivänä vain suklaapatukka / jäätelö. No joo, jos tästä lipsutaan (hieman) en ota sitä turhan vakavasti. Mutta kirjaanpa asian tänne, jotta se jäisi paremmin mieleen. Syömisiään on tarkkailtava koko ajan, sitä tämä on, loputon suo)-.
Keräänpä tähän nyt koosteen painonpudotuksestani, kun alkoi kiinnostamaan.
v. 2006 -> -4,6
joulukuu -09 -> -2,0
vuosi 2010
tammikuu -> -5,6
helmikuu -> -3,0
maaliskuu -> -1,4
huhtikuu -> -2,6
toukokuu -> -2,4
Kokonaispudotusta on siis -21,6 kg. On se vaan aikamoinen saavutus, hyvä minä!
Koska näin olen pysynyt tavoiteaikataulussani, pidän sen alkuperäisen tavoitteeni kesäkuulle eli 72 kg! Tähän pyrin jatkamalla liikunnan tehon lisäämistä, ei niinkään enää määrää lisää. Määrä on ihan ok, mutta kuntoa kohottavaa kovempaa liikuntaa luvassa edelleen. Tänäänkin olen jo tehnyt tunnin ns. "ylämäki"-lenkin. Eli kaikki lenkin sisältämät ylämäet menen mahdollisimman lujaa. Ja täällä harjumaastoissa on helppo löytää sellaisia reittejä, että ylämäkiä riittää... Illansuussa olisi sitten vielä tarkoitus lähteä pyöräilemään noin 20 km. Liikunnan tehon tarkkailun lisäksi ajattelin passata kesäkuun ajan leivonnaiset. Niiden syöminen on muutaman kerran karannut käsistä, joten yritetään olla vähän aikaa ilman. Kylässä saa syödä, mutta kotona herkkupäivänä vain suklaapatukka / jäätelö. No joo, jos tästä lipsutaan (hieman) en ota sitä turhan vakavasti. Mutta kirjaanpa asian tänne, jotta se jäisi paremmin mieleen. Syömisiään on tarkkailtava koko ajan, sitä tämä on, loputon suo)-.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
Paska paska elämä
Puuh, nyt on varmaan syytä vähän avautua laihduttamisen ulkopuolisistakin asioista. Se ehkä avaa vähän sitä todellisuutta missä elän ja syitä miksi olen erityisen onnellinen laihtumisestani. Syksyllä yksi kriteeri lähteä tekemään elämäntapamuutosta oli se, että jos yksi asia elämässä on hyvin, on se sekin jo jotakin. Muu elämä kun on ihan paskaa. Johonkin 35-vuotiaaksi asti odotin, että koska se Oikea Elämä oikein alkaa. Ja suurinpiirtein tuossa iässä tajusin, että se on tämä tässä joka nyt on, ei muuta.
Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.
Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.
Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.
Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.
Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.
Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.
Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.
Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.
Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.
Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.
Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.
Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.
Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.
Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.
Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.
Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
-20 kg
Muutama päivä sitten puntari näytti aika mukavaa lukemaa. Eli tasan kaksikymmentä (täytyi ihan kirjoittaa, kun tuntuu siten vieläkin isommalta luvulta:)) kiloa vähemmän kuin mitä olen painavimmillani painanut. Jos haluan tästä painon vielä alemmaksi, se sitten vaatii jo rutkasti TÖITÄ. Tähän asti on sujunut yllättävän hyvin. Vaikeita aikoja, voi, niitäkin on matkan varrelle mahtunut ihan riittävästi. Mutta suurin oivallus (ehkä olen sen nyt vihdoin todella tajunnut) on ollut se, että pieni lipsahtaminen herkuttelun puolelle ei ole maailmanloppu. Eikä kiloja ihan tukkukaupalla tule takaisin, vaikka lipsahdus kestäisi useamman päivän. Eli voisi sitä vähän rennomminkin asioihin suhtautua. Jee.
Tänään olin aamusta vesijumpalla. Katselin ryhmän muita naisia ja totesin, että olin porukan pienimmästä päästä. Suurin osa oli mua suuremman näköisiä. Tietty vesijumpalla käy meitä vähän "iäkkäämpiä" ja isompia ihmisiä, koska se sopii paremmin kuin kuivan maan jumpat. Erityisesti kiinnitin huomiota naiseen, joka painoi ehkä jopa yli 150 kiloa. Tai yritin olla tuijottamatta häntä. Varmasti sen kokoinen ihminen saa ihan tarpeekseen tuijottajista. Nyt tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että hänessä oli jotakin tuttua. Olisimmekohan olleet ala-asteella samalla luokalla?! Ilmeisesti hänellä on jokin sairaus, mikä edesauttaa lihomista. Eihän hän pystynyt siellä vesijumpassa paljon mitään tekemään, mutta hyvä kun jotakin edes tekee kuntonsa eteen! Sääliksi vain käy. Tällaisia tapauksia katsellessa tulee mieleen kiitollisuus. Vaikka itsellänikin on kaikenlaisia terveysvaikeuksia, niin pystyn sentään liikkumaan reippaasti. Saavatkohan sairaalloisen ylipainoiset ihmiset tarpeeksi tukea ja ohjausta, ilman syyllistämistä ja painostamista? Voi, kun itse pystyisi auttamaan heitä. Kun itsekin on käynyt aika syvällä, sieltä pystyy näkemään eri tavalla. Ja ainahan se lihavuuden ennaltaehkäisy olisi paljon tehokkaampaa kuin lihavuuden hoitaminen. Mutta tästä aiheesta varmaan ihan oman otsikkonsa alle joku kerta. Nyt vähän ajauduin sivuraiteille, kun jumppatoveri vei ajatukset. Tajunnanvirtaa, sitä olla pitää....
-20 nyt, mitä sitten puolen vuoden tai 5:n vuoden päästä? Siinä alkaa olla nyt tämä kuumin kysymys. Laihdutus ei ole edelleenkään se vaikein osuus vaan painonhallinta. Juuri nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka nuo mielialat kyllä heilahtelevat aika paljon. Mutta nautitaan aina näistä mukavista hetkistä ja kerätään voimia huonoja hetkiä varten! Hyvä minä!
Tänään olin aamusta vesijumpalla. Katselin ryhmän muita naisia ja totesin, että olin porukan pienimmästä päästä. Suurin osa oli mua suuremman näköisiä. Tietty vesijumpalla käy meitä vähän "iäkkäämpiä" ja isompia ihmisiä, koska se sopii paremmin kuin kuivan maan jumpat. Erityisesti kiinnitin huomiota naiseen, joka painoi ehkä jopa yli 150 kiloa. Tai yritin olla tuijottamatta häntä. Varmasti sen kokoinen ihminen saa ihan tarpeekseen tuijottajista. Nyt tätä kirjoittaessani muuten tajuan, että hänessä oli jotakin tuttua. Olisimmekohan olleet ala-asteella samalla luokalla?! Ilmeisesti hänellä on jokin sairaus, mikä edesauttaa lihomista. Eihän hän pystynyt siellä vesijumpassa paljon mitään tekemään, mutta hyvä kun jotakin edes tekee kuntonsa eteen! Sääliksi vain käy. Tällaisia tapauksia katsellessa tulee mieleen kiitollisuus. Vaikka itsellänikin on kaikenlaisia terveysvaikeuksia, niin pystyn sentään liikkumaan reippaasti. Saavatkohan sairaalloisen ylipainoiset ihmiset tarpeeksi tukea ja ohjausta, ilman syyllistämistä ja painostamista? Voi, kun itse pystyisi auttamaan heitä. Kun itsekin on käynyt aika syvällä, sieltä pystyy näkemään eri tavalla. Ja ainahan se lihavuuden ennaltaehkäisy olisi paljon tehokkaampaa kuin lihavuuden hoitaminen. Mutta tästä aiheesta varmaan ihan oman otsikkonsa alle joku kerta. Nyt vähän ajauduin sivuraiteille, kun jumppatoveri vei ajatukset. Tajunnanvirtaa, sitä olla pitää....
-20 nyt, mitä sitten puolen vuoden tai 5:n vuoden päästä? Siinä alkaa olla nyt tämä kuumin kysymys. Laihdutus ei ole edelleenkään se vaikein osuus vaan painonhallinta. Juuri nyt tuntuu taas hyvältä, vaikka nuo mielialat kyllä heilahtelevat aika paljon. Mutta nautitaan aina näistä mukavista hetkistä ja kerätään voimia huonoja hetkiä varten! Hyvä minä!
maanantai 3. toukokuuta 2010
Ulkoiluhousut kokoa L
Vaatekriisi lieveni yhden pykälän, kun löysin uudet ulkoiluhousut. Mallia oli jäljellä 3 kpl. Kahdet kokoa M ja yhdet kokoa L. Melkein jätin ne ällät kokeilematta, kun olin katsovinani, että pieneltähän nuo näyttävät. Menin kuitenkin housujen kanssa sovituskoppiin - ja ne sopivat kuin hansikas! Siis ei tarvittu (ainakaan siitä mallista) XL:iä tai XXL:istä puhumattakaan. Kyllä ne on ihanat, kun ne on sopivat, eikä lönkötä joka suuntaan. Ja mikä parasta, ne on harvinaista kyllä, myös sopivan mittaiset. Jos haluaisi saivarrella, voisi niitä ehkä sentin verran lyhentää, mutta ihan oikeasti ne on tosi sopivat myös mitaltaan. Ja nyt toivottavasti taas lenkkeily maistuu näillä housuilla. Kunnes tarvitsee jotakin kesäisempää ja kevyempää... sitten on taas mentävä kauppaan lievittämään vaatekriisiä. Sitähän lajia riittää!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)