Kun kerran vielä muistin salasanan

Niin voisin kirjoittaa pari sanaa. Taistelu painon kanssa on jatkunut aina vain. Välillä paremmin, välillä huonommin. Masennus kulkee myös mukana, vaikka elämä on muuttunut ja mullistunut tässä vuosien varrella. Muutos ei ole ollut kokonaan positiivista, mutta koskapa elämä olisi.
Hyvää ihanaa syksyä!

Delete

Poistin viimekertaisen tekstini. Se oli niin masentava, että delete-toiminto oli ainoa oikea ratkaisu:). Eli tutuissa kilolukemissa jälleen kamppaillaan tuossa 85 kg:n molemmin puolin. Onneksi nuo yli 90 kilon lukemat ovat enää harvoin näkyvissä. Ikuinen kierrehän tämä on, mutta tuntuu kuitenkin, että toivo elää ikuisesti. 

Tänään onkin ollut varsinainen liikuntapäivä -> koirien kanssa kunnon lenkki 2:ssa osassa yht. lähes 2 tuntia, rauhallinen pyöräilylenkki ja uimassa (+vesijuoksemassa)käynti. Uintiosuus tuosta oli tiukkaa menoa, muuten liikuntasuoritteet kuitenkin rauhallisia. 

Nyt on mennyt kuukausi (ja pari päivää päälle) ilman vakituista töissäkäyntiä. Olotila ja mieliala on ollut yhtä vuoristorataa. Aikaa on ja se on rauhoittanut kummasti. Rahaa tulee entistä niukemmin, joten ajanvietteet on oltava suht maksuttomia. Onneksi tykkään ulkoilla.Jumpat jäivät valitettavasti kesätauolle jo huhtikuulla, mutta katsotaan, jos joitakin (huokeita) satunnaisia kesärientoja löytyisi. Muuten yritän pitää ainakin vatsa-ja selkälihakset siinä kunnossa, että selkäkipuja ei tulisi. 

Opiskelu ei vie koko aikaani, satunnaisesti toki ahmaisee suurimman osan päivästä. Tentteihinluku ja koti- ja etätehtävät ovat suuritöisiä. Ainakin aikuisopiskelijalle, jonka varsinaisista opiskeluajoista on jo tovi vierähtänyt. (Parempi olla miettimättä tarkempia vuosimääriä...). 

Koirat pitävät liikkeellä ja toivottavasti kevät ja kesäkin innostavat liikkumaan ja pitävät mielen mahdollisimman virkeänä. On toki tunnustettava, että tykkään enemmän syksystä ja talvesta. Vaikka onhan toki keväässä ja kesässä oma viehätyksensä niissäkin. Ainakin selviää vähemmillä vaatekerroksilla! 

Hyvää kevättä ja kesää kaikille!

Kaikesta huolimatta

Kaiken jojoilun ja poukkoilun ja vaikeuksien ja vaikka minkä jälkeen olen edelleenkin sitä mieltä, että ON mahdollista ihan tavallisin keinoin saavuttaa se, mikä saavutettavissa on. Ehdotuksia kaikenlaisiin poppakonsteihin ja oikoteihin on tullut sieltä ja täältä. Ja kuitenkin se perusta painonlaskulle on se vanha totuus - syö vähemmän kuin kulutat. Siihen tähdätään. "Poppakonsteista" ainoa mitä olen käyttänyt on ateriakorvikkeet.

Vuonna 2010 kun aloitin laihduttamisen / elämäntapamuutoksen (hah!), korvasin osan aterioista VLCD-tuotteilla. Aluksi aika montakin ateriaa päivässä, sitten asteittain siirtyen normaaliruokiin. Ja laihtuihan tuolla, muistaakseni tammikuussa painoni laski 5½ kiloa. Ei se paha juttu ollut, varmasti aivan kiva aloitus varsinkin, jos painoa on huomattava määrä. Itselläni se ei ollut oikotie onneen, vaikka jatkossa painonpudotus onnistui ja saavutin ihan mukavat painolukemat. Uudet elämäntavat eivät juurtuneet ja onnistuin saamaan lähes kaikki menetetyt kilot takaisin. Toinen mitä yritin kokeilla, ilman menestystä, oli karppaus. Se jäi lähinnä ajatuksen tasolle. Ei ole mun juttu, pitäydyn alkuperäisessä ajatuksessani aiheesta - karpatkoon ne, jotka siitä tykkäävät ja sen avulla onnistuvat. Minä yritän edelleen pysyä omassa uskossani - syön normaalia ruokaa ja mahdollisimman terveellisesti. Ja tietysti sellaisia tuotteita, mistä itse pidän ja joiden avulla voin hyvin. 

Vuosien varrella uskoni täydelliseen, lopulliseen elämäntapojen muuttumiseen on horjunut moneen kertaan. Onhan asiasta runsaasti käytännön kokemusta. Mutta sekään ei estä jatkamasta yrittämistä. Katsotaan kuinka pitkälle tällä kertaa intoa riittää.

Missä mennään nyt, helmikuun loppua odotellessa? Paino on laskenut tammi-helmikuun aikana 5-6 kiloa, pikkuisen enemmän kuin ajatus oli. Viime päivinä on ollut taas se tuttu ilmiö, syöminen on hieman vaikeaa. Jokaisen laihdutustempauksen jossakin vaiheessa tapahtuu näin. Se ei ole terve ilmiö. Eilenkin söin päivän pääaterian klo 14 maissa. En syönyt paljon, puolet annoksesta meni koiralle. Kuitenkin mahani täyttyi niin ääriään myöten, että en enää illalla pystynyt syömään mitään. Entuudesta tiedän, että vaihe menee ohi. Täytyy vain keskittyä syömään mahdollisimman tasaisesti pieniä annoksia kerralla. Vatsalaukku on tietysti pienentynyt, kun en ole kuukauteen ahminut sitä täyteen.

Herkuton helmikuu loppusuoralle! Aloitin herkuttoman kauden tammikuun loppupuolella eli nyt on jo kuukausi takana herkutonta eloa. Ihan helposti tällä kertaa vieläpä. Ajatus lähti suuttumisesta omaan itsekurin puuttumiseen. Se taisi silloin joskus aiemminkin tepsiä.... On se vaan kumma, kun syöminen hallitsee elämistä. Ei sen niin pitäisi mennä. 1.3 on eka herkkupäivä viikkokausiin. Näin ainakin etukäteen ajatellen olen suunnitellut:).

Elämästä yleensä ottaen. Olin verikokeissa ja veriarvoista löytyi epänormaliutta. Lääkärin mukaan lisätutkimuksiin ei ollut aihetta eikä hän myöskään esittänyt arveluita mistä arvot johtuisivat. Muutakin löytyi, mutta päällimäisenä on anemia. Koskaan aiemmin veriarvoni eivät ole olleet anemian puolella. Onneksi kuitenkin Google pelasti lisämietteiltä, todennäköisesti syynä on ikä ja lähestyvät vaihdevuodet. Asia vaikuttaa jonkin verran ruokailutottumuksiini ja tietysti syön rautaa toistaiseksi. Myös kolesteroliarvot olivat hivenen koholla ja lääkäri kehoitti laihduttamaan 4 kiloa silloisesta painosta. Sen olen jo laihduttanut ja toivoakseni jatkoa seuraisi.

Keväällä tulossa kohtalaisen suuri elämänmuutos! Sitä odotellessa mieli on huomattavasti keventynyt ja virkeämpi kuin aikoihin. Palailen asiaan huhtikuun tietämissä. 

Ahmimishäiriö

Kuuntelin kerran erään tutun jutustelua ahmisestaan. Hän kertoi, että ei pysty jättämään avattua suklaalevyä kesken, vaan se on syötävä loppuun. Ihan tutulta kuullostaa! Mutta kun hän mainitsi sen johtuvan ahmimishäiriöstä, aloin epäröidä. Näinköhän on? Monet saattavat syödä kerralla suklaalevyn tai ison karkkipussin tai litran jäätelöä tai vaikkapa pussillisen munkkeja. Mutta JOS otat tuolta välistä pois tuon tai-sanan ja lisäät joka kohtaan JA-sanan, ollaan todellisten ongelmien äärellä.

Lainaus (lähde: terveyskirjasto.fi)

Ahmimishäiriön syyt

Lihavien ahmimishäiriön perussyytä ei tiedetä, mutta siitä kärsivillä todetaan tavallista enemmän myös muita psyykkisiä oireita. Näitä ovat yleinen alakulo ja masentuneisuus, ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu ja psyykkinen haavoittuvuus.

Ahmimishäiriön oireet

Ahmimisella tarkoitetaan, että kerralla syödään lyhyessä ajassa selvästi enemmän kuin normaalisti. Ahmiminen kohdistuu usein johonkin tiettyyn ruokalajiin, esimerkiksi suklaaseen, makeisiin tai jäätelöön. Ahmiessa syömisnopeus voi olla hyvin suuri. Yleensä ahmiminen tapahtuu yksin muilta salassa.

Ahminta päättyy ahdistavaan täyden olon tunteeseen ja vatsassa voi tuntua kipuja. Usein ahminnan päälle vaivutaan uneen. Ahmimisen jälkeen tunnetaan "henkistä krapulaa", masentuneisuutta ja itsensä halveksuntaa.

Ahmiminen johtaa liialliseen energiansaantiin, mikä ajan mittaan ilmenee painonnousuna. Ahmimishäiriöstä kärsivillä on yleensa takanaan useita laihdutusyrityksiä.

Katsotaanpa, kuinka moni näistä määritelmistä sopii kohdalleni. Yleinen alakulo ja masentuneisuus, jep. Ahdistuneisuus, mielialan aaltoilu, jep. Psyykkinen haavoittuvuus, jep.

Kerralla lyhyessä ajassa syödään enemmän kuin normaalisti, jep. Tietty ruokalaji: lähes mikä tahansa makea, jep. Suuri syömisnopeus, jep. Yksin, joo, en nauti makeiden syömisestä seurassa. Ja lopuistakin kaikki täsmää, paitsi uneen vaipuminen. 

Kuule, tällaisesta ahdistussyöjää ei kiinnosta kuunnella, jos joku syö suklaalevyn kerralla!

Omistan jälleen tv;n monen vuoden telkkarittoman kauden jälkeen. Ohjelmistossa näyttää olevan runsaasti tarjolla laihdutusohjelmia. Kilpailumuotoisista en niinkään välitä, mutta hyvää tsemppiä ja asiaa on paljon tarjolla. Monissa ohjelmissa toki kauhistuttaa laihdutuksen kova tahti, vaikkapa 40 kiloa puolessa vuodessa. Tai jopa enemmän. Toivottavasti ainakin osa saa kilonsa pysymään lopullisesti pois. Suomalainen versio JuttaG:n johdolla on suosikkini. Itsekin tällä hetkellä syön rahkaa ja raejuustoa lähes päivittäin. En voi sietää raejuustoa, mutta rahkan maku peittää onneksi sen maun.

Asioita ja ilmiöitä edelleen seuraten. Ja herkutonta helmikuuta viettäen. Jokainen päivä irti ahmisesta on voitto. 

Joulunaikaa

Joulu alkaa olla jälleen paremmalla puolella eli melkein ohi:). Harmittaa vaan, kun huomenna on mentävä jälleen töihin. Ei ole mitään ylimääräisiä vapaapäiviä meikäläisellä, ei. Taas on pakko jaksaa. Onneksi kuitenkin on vähän vielä pyhiä jäljellä, joten työelämään  lähdetään pehmeällä laskulla. Kyllä niitä tasaisia täysiä viikkoja sitten tammikuusta alkaen jälleen piisaa! 

Alkuvuodesta on mahdollista alkaa selvitellä opintovapaajuttuja, jos vaikka olisi mahdollista jäädä kesän korvalla sellaiselle. Yritän kovasti olla liikaa toivomatta, jotta en sitten pettyisi. Joten rauhallisilla mielin yritän olla.

Aamusella kävin puntarillakin, pikkuisen enemmän puntari näytti kuin viime punnituksessa. Mutta ihanihan pikkuisen vain. Se on hyvä se, ettei mitään merkittävää nousua ole havaittavissa. Jouluna toki tulee vähän herkuteltua. Tänä jouluna merkillisen vähän. En saanut mitään joulusuklaitakaan pukilta. Höh. Ehkä on itse jokin rasia ostettava, eikös niitä saa jo alennuksella? Siitä tulikin mieleeni, kohta olisi jaksettava uhrata yksi päivä alennusmyynneillekin. Inhoan shoppailua, mutta pakkotilanne, uusia varusteita olisi hommattava. Pari takkia ja kengät tai parit. Riippuu, miten rahat riittävät. Jaksaa, jaksaa lähteä!

Jos silmäillään tuota mun huhtikuun lopun tavoitetta- se merkkaisi n. 2kilon pudotustahtia per kuukausi tammi-huhtikuu. Ei olis paljon se. Siihen tähtäin on asetettu tällä kertaa.

Ps. Olen muokannut blogia poistaen yli puolet teksteistä. Ehkä vielä innostun lisääkin poistamaan. Mitä sitä vanhoja muistelemaan?? Uusi alkuhan on lähes joka nurkan takana:). 

Kukkuu!

Täälläpä sitä ollaan, taas! Nöyristä nöyrimpänä ja ankein fiiliksin. Tai on kai valoa tunnelin päässä, jos vain osaa oikein katsoa. Elämä menee omaa latuaan, stressitekijöitä ja epävarmuutta tulvillaan. Eli sitä varsin normaalia! Olen aloittamassa opiskeluja uutta ammattia varten. Haaveissa olisi opintovapaa, vaikka tulopuoli jäisikin siten vähäiseksi. Tällä hetkellä tosin selvitykset ovat kesken sen suhteen, olenko vai en oikeutettu opintovapaaseen. Merkillisen ristiriitaisia vastauksia saa henkilöiltä, joiden tämäkin asia mun mielestä pitäisi tietää! No, parasta se kai tässäkin jutussa on se, että ottaa ihan ITSE selvää varmalta taholta, jotta saa siten oikean vastauksen. Sitä olen yrittänyt tehdä, mutta vielä ovat kuviot siis auki. Opiskelut jännitävät, kuinka homma lähtee luistamaan. Ja täytyy sanoa, että jos en saa/ole oikeutettu opintovapaaseen, tilanne on aika kestämätön. Toki asiat voisivat olla toisellakin tavalla - olisin vaikka ollut kohta vuoden työtön, se on kärkeen sanottava! Mutta pessimisti kun ei luonnolleen mitään voi, työt ovat sen verran ahdistavat (tylsää....) ja palkka (ai kai kaiketi enemmän pikku taskuraha...) on onneton. Ja ne aamuheräämiset _ parempi on, että ei niistä sen enempää. Selvitellään ja koetetaan onnea taas. Opiskelupaikkakaan ei ole mikään itsestäänselvyys, olen siitä toki äärettömän onnellinen. Toivottavasti kaikki menisi hyvin ja sitten vuonna 2014 vihdoin olisi mahdollisuus päästä vaikka töihin omalle alalle. 

Paino sitten taas _ en taida haluta tietää. Vaatteet kiristävät, ei taida tarvita kertoa enempää. En tiedä, koska menen puntarille seuraavan kerran. Se voi tapahtua vaikka huomenna tai sitten joskus ensi vuonna. Mutta jos yrittäis _ jälleen kerran _ ryhdistäytyä ja sitä varten asetin painotavoitteen ensi vuoden huhtikuun loppuun - 80 kg. Epäilisin, että siihen tarvittais ainakin -10kg. Mutta katsellaan niitä lukemia sitten joskus. Taas ja taas. 

Mitä kuuluu?

Kappas, aikaa on vierhähtänyt mukavasti sitten viime kirjoituksen. Vuodenvaihteessa on ollut tapahtumia enemmän kuin pieni ihminen pystyy käsittelemään. Ei ainakaan tarvitse sanoa, että elämä vierii aina samoja latuja!
Ensinnäkään en ole enää yksityisyrittäjä. Tulevaisuus on edelleen hämärän peitossa ja elän ikään kuin tyhjäkäynnillä tällä hetkellä. Mun piti jättäytyä hetkeksi "lomalle" eli työttömäksi pariksi kuukaudeksi. Mutta elämä heitti soppaan sekaan muutamia taloudellisia pakotteita, joiden johdosta otin (otin kun sain) vastaan väliaikaisen työpaikan. Siinä on kaikki pielessä - työaika ei sovi mun kropan rytmiin, työ on raskasta ja ankeaa, palkka on - no, pienen korvauksen vapaa-ajan menetyksestä saan.

Mutta toive paremmasta elää. Tämän suon ja epätoivon tuolla puolen on oltava parempi tulevaisuus. Mahdottomia en haikaile, mutta pientä onnea ja tyytyväisyyttä tavoitellessa mennään.

Paino on ollut hienoisessa laskusuunnassa, johtuen toki vääristä syistä:(. Unettomuus vaivaa, kun herätys on ihan liian aikaisin. Pystyn nukkumaan oikeastaan vain viikonloppuisin. Syömisrytmikin hakee uomaansa. En pysty syömään aamiaista, normaaliin aamiaisaikaani en pysty pitämään töissä taukoa. Eli aamu on huonoa, en kerta kaikkiaan pysty syömään ennen kuutta aamulla, kun vuosikaudet aamiaisaikani on ollut klo 8:n tietämissä! Kroppa sanoo edelleenkin YÖK, vaikka tämä työrytmi on ollut 5 viikkoa. Syön tauolla (9-10 maissa) ja kotiin tullessa (n. klo 14) ja illalla jotakin. Tammikuun aikana paino tipahti melkein 4 kiloa ja vielä sen jälkeen ½ kiloa. Nyt olllaan lukemassa 88, kun käväistiin siis jälleen yli 92:n lukemissa.

Siitä taas jatketaan.

Paskista paskin fiilis

Kaikista kirjoituksistani eniten mielenkiintoa on tainnut herättää tämä: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/paska-paska-elama.html?showComment=1317234031312#c7554050443501879358
Voi, kun tuota kirjoittaessani olisin tiennyt, miltä musta tuntuu nyt!! Silkkiä silkkiä vaan olis toi ollut - melkein ainakin. Nyt on sellainen tunne, että rekka on pysäköinyt mun päälle. Toimintakyky on täysin mennyt, enkä enää ymmärrä tätä masennuksen määrää. On tapahtunut jotakin sellaista johtuen mun mielentilasta, että häpeän häpeän käytöstäni suunnattomasti. Enkä tiedä pystynkö enää koskaan kohtaamaan niitä ihmisiä, jotka mua käytöksestäni moittivat. Tai toi moittivat on aika kiltisti sanottu. Mulle ei taida olla sijaa anteeksiantajien joukossa. Ja itse itsellenikin mun on vaikea antaa armoa. Luullut asiat ovat paljon pahempia kuin koko totuus, mutta mä en pysty moittijien päätä kääntämään. Ja joudun tämän asian kanssa elämään lopun elämäni. Toivon, että se olis mahdollisimman lyhyt. Vois vaikka salama iskee ja sitten kaikki olis ohi. En olekaan pitkään aikaan saanut paniikkikohtausta, mutta toissapäivänä sain. Sen jälkeen on ollut niin vaikeaa, niin vaikeaa.

Mutta kerrankin voi sanoa, että ehkä pieni valonsäde paistaa risukasaankin. Olen pystynyt puhumaan joistakin mieltäni painavista asioista erään - ehkä vähän yllättävän - henkilön kanssa. Ja hän on osannut tukea mua hienosti. Mulla on huonoja kokemuksia luottamuksellisten asioiden salassapitämättömyydestä. Eli eräs ex-ystäväni piti tapanaan kertoilla kaikki luottamukselliset asiat eteenpäin. Mä en ole oikein koskaan toipunut siitä ja mulle on aina ollut vaikeaa sen jälkeen uskoutua kenellekään. Ja samahan on tapahtunut pienimuotoisena myös toistenkin ihmisten kanssa. Ymmärrätte varmaan arkuuteni siksikin. Oon vaan sattunut luottamaan vääriin ihmisiin. Toivottavasti nyt vihdoin eräs olisi luottamuksen arvoinen.

Ja yllätys yllätys, olen vihdoin uskaltanut ottaa askelen tuntemattomaan. Lähitulevaisuudessa tapahtuu sellaista, että en ole enää kohta yrittäjä! Mitä sitten olen (oleko mitään), sitä en tiedä vielä.

Tää oli kiloblogi, mutta päivän painosta ei harmainta hajua. Elimistöni on aikamoisessa shokkitilassa, ollut jo monta päivää, en pysty oikein syömään. Juurikaan mitään. Makaan vaan. Ja käyn töissä, se vaatiikin aikamoisia ponnisteluita. Kun on se rekka pysäköitynyt tuohon päälle. Suruinen mieli on nyt kovin.

1,2 kg jäi tavoitteesta

Huhtikuun tavoite oli saavuttaa 85 kg. Se ei ihan toteutunut, vaan puntari näytti aamulla 86,2. Eli huhtikuun pudotus oli siten 3,2 kiloa. Ei tuokaan huono tulos ole ja onneksi jätin sen takaportin, jos ei huhtikuussa onnistu, sitten toukokuussa ainakin:D. Eli asetin nyt uuden takarajan tuolle 85:lle kilolle ja se olisi toukokuun puoliväli. Vaikka en aio mitään erityisiä, ainakaan tiukkoja, tavoitteita asetella tällä kertaan, niin pidetään tuosta kuitenkin kiinni.

 Eilen söin ihanaa lohisalaattia, jossa oli lohen lisäksi jäävuorisalaattia, viinirypäleitä, paprikaa, herneitä ja kurkkua. Sekä tietysti salaatinkastiketta.

Tänään en tiedä mitä tulen syömään, olen nimittäin menossa juhliin. Ja syön sitä, mitä on tarjolla. Kaloreita laskematta. Tässä on vaan eräänlainen probleema ennen lähtöä. Jotakin päällepantavaa pitäisi keksiä. Eilen illalla kokeilin kaikenlaisia puseroita kaapista. Tylsemmät eivät niin näyttäisi mahamakkaroita, mutta yksi aika pirtsakka kirjava pusero houkuttelisi. Mutta se sitten näyttää kaikki mahamakkarat:(.


Mutta siitäkin huolimatta, hauskaa Vappua!

Kevättä siellä ja täällä

Keväisemmät eli lämpimämmät ilmat ovat saapuneet. Se täytyy ottaa huomioon myös pukeutumisessa. Vaatevarastoni ei ole kovin laaja, joten vaihtoehtoja ei kamalasti ole. Käytän vaatteet yleensä todella loppuun asti, eli heitän ne sitten pois, kun enää saumat ovat jäljellä:). Kaivoin esiin ulkoiluhousut, joista muistin kirjoittaneeni tänne blogiin. Muistikuvani mukaan olisin ostanut ne, kun painoin 90 kiloa eli kuvittelin mahtuvani niihin mainiosti. Mutta ehei - muistikultani teki aika tepposen - olen ostanut ne viime keväänä, kun painoin noin 75 kiloa.... Eipä tarvitse siis enää ihmetellä, miksi ne ovat niin kovin kireät. Pystyn kuitenkin juuri ja juuri pitämään niitä. Olen oikeastaan ollut sitä mieltä, että kiristävät ja puristavat housut ovat ikäänkuin eräänlainen rangaistus siitä, että painonhallinta jälleen epäonnistui. Siitäs sait, luuseri! Tai voihan sen rangaistuksen kääntää sitten edukseen ja laihtua takaisin alle 8-kympin lukemiin. Ja sen jälkeen lällätellä - siitäs sait, kun epäilit! Muisti ei ihan totaalisen väärässä ollut, olin ostanut farkut, kun painoin 90 kiloa. Ne sitten ovatkin aavistuksen väljät, painanhan "enää" 86 ja risat. Tässä vielä linkki lenkkihousukirjoitukseen: http://amisatt.blogspot.com/2010/05/ulkoiluhousut-kokoa-l.html

Jokunen aika sitten katselin haikeasti viime vuonna ostettuja vähän tyköistuvampia ja pienempiä vaatteitani. Lähinnä siis T-paitoja ja erilaisia puseroita. Selvästikin kaipaan pois telttamalleista ja hypistelen pienempiä vaatteita. Olin ajatellut, että voin alkaa käyttää niitä sitten, kun painan max 85 kiloa. Läskit näkyy sittenkin, mutta so what!? Vaan tällä viikolla huomaan, että olen jo vetänyt paria pienempää T-paitaa päälleni. T-paidan päälle toki tulee pitkähihainen vaate ja alla oleva jää peittoon. Mutta on ne vaan niin paljon mukavampia kuin nuo teltat. Jos se tästä taas pikkuhiljaa, uskaltaa "koreilla" vaatteillakin. Ihan pikkasen vaan:).

Vaan taidan olla asian suhteen hieman liian arka. Kohtasin tänään ihmisen, joka oli tosi sinut kroppansa kanssa. Kyseessä oli itseäni jonkin verran vanhempi nainen ja aika lailla myös ylipainoinen. Hänellä oli tosi nuorekkaat vaatteet, ja paitana aika tyköistuva pitkähihainen paita. Läskeistä viis veisaten. Jotakuta olisi voineet läskit haitata (niin kantajana kuin katsojanakin), mutta mä kiinnitin positiivisesti huomiota tämän henkilön olemukseen. Hän oli aivan rennosti ja luonnollisesti, eikä vatsamakkaroihin hetken päästä kiinnittänyt mitään huomiota. Hieno asenne!

Noita liian pieniä lenkkeilyhousuja aion  kyllä käyttää jonkun verrankin. Riippuen vähän keleistä, ja kun mulla ei ole paljon tuota valinnanvaraakaan. Ei se haittaa, vaikka ne pikkuisen venyvätkin. Kaapista löytyi samasta housusta toinenkin pari - olin ostanut ne alennusmyynnistä, halvalla kun sai. Ne ovat paremmassa kunnossa, kun en ole niitä montaa kertaa vielä pitänyt. Olkoon ne(kin) sitten palkintona, KUN olen jälleen alle 80-kiloinen, toivottavasti olen.

Aurinko toi jatkuvan migreenin

Kevätaurinko ottaa nyt koville, kun joutuu kärsimään lähes joka päivä migreenistä. Jos vaikka kohta tottuisi tuohon valoisuuteen, niin loppuisi tämä migreenikierrekin. Onneksi mun migreenini on sentään lievää sellaista.

Mä olen enemmän syksy-ja talvi-ihminen, keväästä ja kesästä en niin kovin välitä. Toisaalta voisihan niitä ehkä kaivata, jos kokonaan pois jäisivät. Olen yrittänyt nauttia viimeisistä talvisista päivistä ja ulkoilla mahdollisimman paljon. Töitäkin on ollut - toisaalta hyvä - normaalia enemmän nyt keväällä, joten aikapulakin välillä on. Ja välillä migreeni estää kaikki liikunnat.

Migreenin lisäksi muitakin vaivoja on eli jalkavaivoja. Olen yrittänyt vain olla piittaamatta niistä. Jos oikein hankalaksi heittäytyvät, otan särkylääkettä. Kai ne johtuvat vain ylipainosta ja seisomatyöstä, ei kai se sen kummemmaksi muutttuisi, vaikka tutkimuksiinkin menisi. Keskityn nyt vain tämän painon kanssa kamppailuun, siihen kun saisi valoa tunnelin päähän:)-.

Muutama päivä on mennyt nyt hyvin, päätinkin, että asetan nyt yhden tavoitteen, josta en halua tinkiä. Tai oikeastaan 2 tavoitetta. Ensimmäinen on se, että painaisin huhtikuun lopussa korkeintaan 85 kiloa. Eli tämän aamuisen punnituksen perusteella siihen on matkaa 4,4 kiloa. Ei mahdoton tehtävä, mutta tiukka kuitenkin. Ja se toinen tavoite on selllainen, että painoni en enää ikinä nousisi tuon kilomäärän yli. Allle sen on toki tarkoitus kurkottaa, mutta on pakko olla realistinen. Onhan se paino monta kertaa käynyt alle 80:n lukemissa, mutta ei ole koskaan pysynyt. Olkoon tuo lukema uusi rajalukema. Nuorempanahan se paniikkiraja oli 78 kiloa.

Ekan tavoitteen kimppuun isken nyt urakalla. Tärkeimpänä elementtinä tällä kertaa pidän nyt salaattipäivien lisäämisen. Vähähiilihydraattinen ruokavalio, jota helmikuussa hehkutin ei päässyt kunnolla alkuun, kun sain pitkittyneen flunssan. Unohdetaan sen asian miettiminen nyt toviksi ja mennään sellaisella, minkä tunnen enemmän omakseni. Eli 2-3 päivää viikossa päivän pääruokana on nyt ruokaisa salaatti normaalin kotiruoan asemesta. Jonkin verran kyttään hiilareita toki, enhän esim juurikaan syö perunaa enkä pastaa. Leipää ja puuroa kyllä, mutta niistä on sitten varaa vähentää.

Eli 30.4 ja 85 kg, tähän pyritään - eikä muuten ole aprillipila:).

Kuvitettu kertomus

Tuntuuko joskus, että tie tulevaisuuteen on täynnä varjoja ja vailla suuntaa? Tietä ei oikein edes näe, se peittyy hämärään. Vain synkkyyttä on näköpiirissä.

Jos valoa on, sekin on varjoja täynnä. Epävarmuutta ja epätietoisuutta, sitä se on.

Varjojen takaa on vaikea nähdä valoon. Mutta voiko käydä niin, että löytyy ratkaisu ja pääsee kulkemaan valoon? Onko toivoa, paistaako risukasaan? Ympärillä on kaikkea kaunista, se pitää vain osata nähdä. Antaa sille mahdollisuus.

Muodostuuko se oikea polku? Pystyykö sitä kulkemaan, antaako se elämään oikean suunnan? Uskallus, onko sitä? Tästä on selvästi joku muukin mennyt. Turvalliseksi lienee siis havaittu.

Toivoa on niin kauan kuin on elämää. Valon voi nähdä, jos vain uskaltaa.

Kevät koittaa, kuivuneimmastakin rangasta tulee vielä jotakin. Sekin kurottaa ja kurottaa ylös, ylös, ylemmäs!

Välillä masentaa ihan kaikki. Kun mikään ei onnistu ja mitään ei jaksa. Luonnon kauneus antaa voimaa. Antaa sen voiman virrata ja vallata mielen. Jos se siitä taas päivä kerrallaan mentäisiin eteenpäin. Ei taakse kannata katsella.

Joko tai, vaihtoehtoja 2

Vaihtoehto 1: Tiukka linja, kevyt linja. Paino putoaa, mieliala kukoistaa ja vähän ulkonäkökin siinä sivussa:)-. Järjestelmällisyys ja itsekuri on tämän vaiheen hallitsevia piirteitä. Viikonloppuna suunnittelen seuraavan viikon ruokalistat sovitellen ne viikon menoihin. Suunnittelen ne ainakin suurinpiirtein ja saman tien mietin kauppaostokset. Kaupassa käyn max 2 krt per viikko. Herkkupäiviä on tasan 2 (kaupassakäyntipäivät), toisena herkuttelen vähän ja  toisena hivenen enemmän. Se jälkimmäinen on se viikon odotetuin päivä. Mutta siitä huolimatta herkuttelu jää siihen yhteen päivään. Sen jälkeen alkaa taas arki - vaivattomasti ja helposti. Salaatti eri variaatioineen - myös ruokaisat salaatit - ovat lempiruokaani, ne on niiiin hyvänmakuisia ja raikkaita. Annoskoot ovat pieniä ja vatsalaukkukin on supistunut pieneksi.

Nautin liikunnasta suunnattomasti, siitä ei suorastaan saa tarpeekseen. Olo on euforinen, valoista, positiivinen. Lenkille ei tarvitse pakottaa, sinne lähtee aina tosi mielellään. Jumpallakin olen yhtä hymyä ja liikunnan riemua. Paratiisi.

Vaihtoehto 2: Kaikki sallitaan, ruokavalio on kaamea. Terveellistäkin syön, mutta vähemmistönä. Itsekuri - mitä se on?? Makeaa - leivonnaisia, suklaata, jäätelöä, karkkia - you name it, I eat it! Aamulla ja päivällä menee vielä ihan ok. Vielä alkuiltapäivään mennessä olen sitä mieltä, että tänään en sorru. Kello tulee 3, horjunta alkaa viimeistään silloin. Kello tulee 4, tuskainen taistelu alkaa olla hävitty. Kello 5 tai 6 ja töistä kotiin kaupan kautta. Käyn kaupassa joka päivä. Jos ostan makeaa / hyvää / leivonnaisia, mitä hyvänsä, syön ne kaikki saman päivän aikana. Mitään ei jää jäljelle. Vaikka vatsa olisi täynnä, mitään ei pysty jättämään syömättä. Tuskaa:(.
Salaatti olis edelleen ihan hyvää (ei enää kuitenkaan hyvänmakuisia ja raikkaita), mutta niitä ei jaksa tehdä. Helpommalla pääsee, kun syö äkkiä jotakin "oikeaa ruokaa", tietysti vain vähän. Näin, jotta mahtuu mahdollisimman paljon sitä hyvää ja lihottavaa - ja rauhoittavaa. Vatsalaukku on venynyt isoksi. Lihon, voin pahoin niin fyysisesti kuin henkisesti. Helvetti.

Liikunta on enimmäkseen pakkopullaa. Lenkille saa pakottaa itsensä väkisin. Jumpalla maha on tiellä ja on paha olo. Kaikki muut on niin hyvännäköisiä ja hoikkia. Ou jee, jos joskus on paikalla lihavampi kuin mä. Harvinaisen ihanaa. Joka paikkaa kolottaa ja särkee. Nestevajausta, kramppeja, vihlaisuja. Mieli on maassa ja kaikki on huonosti.

Tahdon löytää vaihtoehdon 3. Elämäni on mennyt vaihdellen vaihtoehtojen 1 ja 2 välillä. Vaihtoehto 1 on kestänyt kerrallaan maksimissaan 6 kuukautta. Vaihtoehto 2:n kesto vaihtelee. Yhtä helve**n vuoristorataahan tämä on. Kohta ei enää järki kestä!

Oman kehon kuva

Heinäkuu on mennyt siten ja täten. Hyvän alun jälkeen on ollut heikompaa. Stressi on ollut jälleen suurensuurta työasioiden takia. Välillä se vaan on liikaa. Aika useinkin nykyään. Muutos olisi tervetullut, mutta uskallus puuttuu. Se on selvä, että nykyisillä työkuvioilla tulevaisuus on turvaton ja tulotaso heikkenee ja heikkenee. Kaiken tämän tiedostan, mutta uskallus muutokseen puuttuu. Mistä sen voiman saisi!?

En halua selitellä, mutta onhan se selvä, että kaaos mielessä vaikuttaa kaikkeen muuhun siinä ympärillä. Ruokavaliokin on ollut kaaoksessa, eikä olo tunnu nyt keveältä. Paino on ollut suurinpiirtein samoissa lukemissa (2-3:n kilon sisällä) jo pitkään ja tuntemus "hoikasta" olemuksesta on kaikonnut. Eli tuntee itsensä jälleen suureksi, rumaksi ja kömpelöksi. Ja vääränlainen ja liiallinen syöminen tuntuu koko ajan turvotuksena vatsassa. Eli ei ole hyvä olla!

Kaipaan kovempaa liikuntaa. Voi, jokohan ne jumpat kohta alkais! Lihakset on kadoksissa, läskit senkun löllyy. Helteet ei ole mun juttu, ei jaksa liikkua normaaliin tahtiin. Lenkillä käyn kyllä, mutta tarmokkuus liikkua normaaliin tahtiin puuttuu. Eli sellaista löntystelyä vaan. Yhdessä vaiheessa jaksoin lenkkeillä joko tosi myöhään illalla tai aikaisin aamulla. Mutta jostakin syystä mä nukkuisin nykyisin koko ajan. Eli en jaksa valvoa enkä herätä aikaisin. Itse asiassa nukun niin harvinaisen paljon, että mua vähän huolestuttaa. Onko se puhtaasti väsymystä (helle rasittaa), stressiä (pakoa todellisuudesta) vai olenko sairas? Muutaman kerran päässä on vihlaissut paha kipu, joka huolestuttaa. Ihan pienestä mua ei saa lääkäriin, mutta seurataan vihlontoja, jos niitä esiintyy vielä useastikin, ehkä on parempi mennä puhumaan niistä tk lääkärille. Ei se ota, jos ei annakaan. Niistä tk lääkäreistä on vaan enimmäkseen ikäviä kokemuksia, kynnys mennä on aika korkea.... Yksityiseen ei todellakaan ole varaa!

Äsh, nyt taidetaan mennä tunteiden vuoristoradalla. Korkeuksista, euforisista iloisista tunnelmista pudotaan pohjamutiin:(. Ei jaksais ei huvittais nyt mikään. Oma keho tuntuu taas "ihan samalta" kuin alussa, vaikka painoeroa aloitukseen on lähes 20 kg.
Toivottavasti vaikka jo huomenna olis parempi fiilis.

½:n vuoden kriisi

Tässä on  käynyt kuten aina ennenkin. Tai ei nyt niin kovin montaa kertaa, mutta kuitenkin sen verran usein, että pystyy havaitsemaan tietyn kaavan. Eli se vanha (huono) elämäntapa nostaa päätään. Tässä vaiheessa kesäkuuta on satavarmaa, että paino ei tule tippumaan tämän kuun aikana. Sitä on tullut jonkun verran takaisin toukokuun lopun lukemasta (75), enkä tiedä tämän hetkistä tilannetta, kun en uskalla mennä puntariin. Ei pään pensaaseen laittaminen mitään auta, mutta vielä en mene puntarille. Ei ole pakko, enkä aio pakottaa. Ennemmin tai myöhemmin menen toki ja toivottavasti puntarin sanoma ei ole liian masentava.

Muistan lukeneeni jostakin, että kun muuttaa elämäntapojaan, uusien tottumusten omaksumisessa menee vähintään 9 kuukautta. Mä olen muutaman kerran päässyt tuohon noin 6:een kuukauteen. Mutta ilmeisesti se 9 kuukautta ja pidempi aika on vaikeaa, niin vaikeaa saavuttaa.  But I have lost only a battle, not the whole war!

Ruokailut kävivät pohjanoteerauksessa, ruoanlaittohalukkuuteni on parhaimmillaankin huono ja huonoimmillaan..... no, sitä ei vaan ole. Joten suunnitelmallisuus ei ole kovin helppoa, toteutuksesta puhumattakaan:).

Liikunnankin suhteen meni pari viikkoa yllättävän haluttomuuden vallassa. Nyt kun liikuntaan olisi taas intoa, jalkavaivat senkun jatkuvat:(. Ikävä juttu. Haastelenkillekin jo kovasti haluaisin, mutta jaloissa on ollut ihmeellinen kipukierre - > ensin oireili ja kipuili pohkeet, erityisesti vasen -> sitten kun ne rauhoittuivat, kipuili vasen polvi -> nyt polvi on ok, mutta oikea pohje ärtyi pahasti pari päivää sitten koiran kanssa treenatessa. Viimeisimmän suunnitelman mukaan olin aikeissa suorittaa haastelenkin juhannuksen aikaan. Nyt en ole varma, onko se viisasta. Joko en suorita vieläkään tai sitten suoritan sen rauhallisella tahdilla. Katsotaan, katsotaan. Jostakin syystä jalkojen lihakset eivät oikein palaudu rasituksesta tai jotakin sellaista. JA sitäpaitsi - molemmat ukkovarpaat ovat tulehtuneet, viheliäistä!!!!!

Jos nyt juhannuksen aikaan pääsis edes vähän pyöräilemään ja talsimaan koirien kanssa rauhallisia kävelylenkkejä. Ja käyttämään koiria uimassa - vai ihanko uskaltasin itsekin talviturkin kastaa??!?

Paska paska elämä

Puuh, nyt on varmaan syytä vähän avautua laihduttamisen ulkopuolisistakin asioista. Se ehkä avaa vähän sitä todellisuutta missä elän ja syitä miksi olen erityisen onnellinen laihtumisestani. Syksyllä yksi kriteeri lähteä tekemään elämäntapamuutosta oli se, että jos yksi asia elämässä on hyvin, on se sekin jo jotakin. Muu elämä kun on ihan paskaa. Johonkin 35-vuotiaaksi asti odotin, että koska se Oikea Elämä oikein alkaa. Ja suurinpiirtein tuossa iässä tajusin, että se on tämä tässä joka nyt on, ei muuta.

Suurin mun ongelmista on yksinäisyys. Asun yksin, teen työtä yksin. Siihen on jo tottunut, mutta siltikin se joskus kirpaisee. Kun vaikka kuuntelee joidenkin ihmisten valitusta työkavereista. Tekisi mieli sanoa, että parempi se huono työkaveri, kun ei työkaveria ollenkaan. Vielä enemmän kirpaisee se, kun joku kehuu mukavia työkavereitaan. Kaikista eniten sattuu se, kun kävelee vaikkapa ohi jonkun työpaikan kahvihuoneen ja näkee työporukan kahvitunnilla pitävän hauskaa. Se muistuttaa mua mun yksinäisyydestä. Tää elämä tekee musta lopun ennen aikojaan.

Toiseksi suurin ongelma lienee rahapula. Mä en välillä käsitä enkä jaksa; teen usein 6 päivää viikossa töitä, minkäänlaisia lomia en ole pitänyt vuosiin. Alkuaikoina asiakkaita ja töitä oli enemmän. Vuosien varrella asiakkaita on häipynyt pois. Osaa en kaipaa takaisin muuta kuin tulolähteenä. Osan häipymistä en ymmärrä ja olisin halunnut jonkinlaisen selityksen, miksi niin on käynyt. Mitä mä olen tehnyt väärin tai jättänyt tekemättä tai jotain. Joidenkin pois jäämisen syyn tiedän. Ihmiset on niin hassuja/raivostuttavia, että ne esim. loukkaantuu siitä kuin vuosien myöhästelyn jälkeen vihdoin hermostuneena vähän vihjaiset asiasta, ne heti vetää huomautuksesta herneet nenään.... No, näistähän saisi vaikka romaanin kirjoitettua, jos olisi kirjoittajan lahjoja suotu:).
Kyse on siis yksityisyrittämisestä ja asiakaspalvelualalla. Silloin päätös oli tehtävä vähän pakon edessä ja sillä hetkellä se oli jollakin asteella helppo päätös. Alkaessani tähän tiesin, että se ei kuitenkaan ole mun juttu. Tosin en tiennyt, kuinka oikeassa olin. Helvetin oikeassa. Jos silloin olisin tietänyt sen minkä tiedän nyt, olisin tuolloin opiskellut uuden alan. Myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle ja elänyt asunnosta saatavilla rahoilla opiskeluajan. Ja ihan varmasti asiat olisivat paremmin. Ainakaan huonommin ne eivät voisi olla.

Rahat on tiukalla. Tosi tiukalla ne on ollut jo varmaan pari vuotta. Nytkin on muutama lasku myöhässä ja muutaman satasen laskut odottamassa, eräpäivät ensi viikolla. Ja kaikenlaista pakollista ostettavaa tulevallekin viikolle luvassa. Koirien ruokasäkit on melkein tyhjät. Mulla ei ole kävelykenkiä, kun ainoat kenkäni menivät talven aikana pohjista halki. Kuljen lenkkareilla ja nekin näyttää olevan menossa rikki saumasta. Epätoivoinen olo. Rahat ei riitä mihinkään, töitä on liian vähän.

Miten tätä tilannetta pitäisi lähteä purkamaan? Se on selvää, että jossakin vaiheessa selkäranka katkeaa. Onko se fyysistä vai psyykkistä se lopun alku? Fysiikka on kestänyt yllättävän hyvin, noihin jalkavaivoihin on selkeät syyt. Psyyke - no, mä olen tosi hermostunut enimmän aikaa. Ärtyisä ja synkkä. Näin yksin ollessa. Töissä on esitettävä tasapainoista. Vapaa-aikana olen muutaman kerran saanut paniikkikohtauksen, en kovin montaa onneksi. Mutta nekin riittävät pelästyttämään. Viimeisimmästä paniikkikohtauksesta on 8 kuukautta aikaa ja aika harvakseltaan ne onneksi tulevat. Mun sisu on ilmeisesti aikamoinen, kun pystyn pidättelemään kaiken sisälläni. Toisaalta joku kerta jos kaikki paska alkaa vyöryä ulos, purkaus tulee olemaan melkoinen.

Olen hakenut lisätöitä niitä saamatta. Haluaisin vaihtaa alaa, opiskella muun ammatin. Mutta olen jo 43-vuotias. Tiedän, että monet ovat opiskelleet esim 50-vuotiaana vielä uuden ammatin ja jopa saaneet töitä. Mä olen vain niin arka ja saamaton, että en tiedä, miten tätä kaikkea jaksaisi ja pystyisi lähteä purkamaan. Se on selvää, että näin kituuttamalla tulee vain huono loppu. Ja huonosta palkasta ei pysty maksamaan itselleen kunnollista eläkettä, joten myös koko eläkeikä tulee olemaan aikamoista kituutusta. Ei paljon houkuttele, eikä uskalla edes ajatella. Sen tiedän, että täältä allikosta mua ei kukaan muu pysty nostamaan, itse se olisi tehtävä, jos kenen. Mutta todennäköisesti olen vuosia kärsinyt hoitamattomasta burn outista ja masennuksesta. Pystyn kuitenkin vielä toimimaan ja kahlaamaan päivät läpi. Tosin muistan sellaisenkin ajan, että en aamulla töihin lähtiessäni heti muistanut, olenko menossa töihin vai töistä kotiin. Se jos mikä oli pelottavaa.

Mun ala on sellainen, että työpaikkoja ei paljon ole. Eli on suurinpiirtein "pakko" tehdä yrittäjänä. Niihin harvoihin työpaikkoihin olen auttamatta liian vanha. Ja sitäpaitsi lisääntyvät allergiaoireet huolestuttavat. Omassa paikassa sentään pystyy vähän määrittelemään sitä mitä aineita käsittelee, ettei niitä kaikkien allergisoivimpia tarvitse kärsiä ja käyttää. Toisella asiat voisi olla toisin. Tilanne tuntuis olevan shakki ja matti. Elämä ohi, ennen kuin se ehtii edes alkaa. Sietämätön yksinäisyys ja turvattomuus. Ei kumppania millään tasolla.

Haaveet ja toiveet elämänkumppanista olen haudannut jo vuosia sitten. Yksinäinen ja kaavoihin kangistunut. Jännitän ihan kaikkia ihmiskontakteja. Pelkään mokaavani ihan joka kerta kuin avaan suuni. Märehdin jokaista pikku mokaa, jotka useimmat muut unohtavat sekunnissa. Joku voisi tässä tilanteessa kysyäkin, että miten sitten pystyn olemaan asiakaspalvelualalla. Töissä en olekaan minä, vaan vedän roolia. Jos näen asiakkaitani(tai muita tuttuja) vapaa-ajalla jossakin lyhyesti, jähmetyn. En pysty sanomaan mitään. Jos pystyn pakenemaan (esim kaupassa hyllyjen väliin), teen niin. Ne jotka mut töissä näkevät, eivät varmasti pysty tätä käsittämään. Vuosien varrella olen piirun verran pystynyt tätä asiaa lieventämään, mutta vieläkin se on vaikeaa. Huh, kuullostaapa tuo kirjoitettuna kamalalta. Mutta tunnustan - totta joka sana.

Tästähän tulikin aikamoinen vuodatus ja jäi vielä keskenkin. Nyt en kuitenkaan pysty jatkamaan. Jos joku jaksoi loppuun asti, kiitos siitä. Ja jos sulla on kumppani, ystäv(i)ä, työkavereita; muista olla kiitollinen. Huonomminkin voisi asiat olla.

Tunnistamisvaikeuksia

Teen työkseni asiakaspalvelutyötä. Tässä talvella, kun olin laihtunut noin 10 kiloa tuli asiakkaaksi eräs vanha rouva. Tervehdittyään hän sanoi minulle, että istuu odottamaan sitä työntekijää. Olin vähän ällistynyt, mitä ihmettä hän tarkoitti; minähän olen täällä töissä. Sitten rouva jatkoi, että ei tunne minua, haluaa sen tutun ihmisen palvelevan itseään. Yritin sanoa, että minähän se olen. Rouvan tytär tuli myös sisälle kysymään, koska saa hakea äitinsä. Tyttärellekin vanha rouva kertoi, että tässä hän odottelee tuttua ihmistä tulevan paikalle. Hän siis ei tuntenut minua, kun olin muka niin muuttunut! Oho. Pistin sen vanhuuden piikkiin ja varsinkin sen, että rouva hoki monta kertaa hokemasta päästyään kuinka upealta näytän. Just. Ei kannata Julia Robertsin, Jessica Simpsonin ja kumppaneiden säikähtää, ei tässä nyt tosiaan mitään upeita olla. Tavallisia vaan.

Tuo juttu unohtui aikanaan. Sitten laihduin lisää ja olin jo noin 15 kiloa kevyempi kuin alkutalvesta. Tuli tuttu asiakas (nuori nainen), mutta ei ole nähty montaa kertaa ja viime näkemästä oli tuo 15 kiloa. Huomasin kyllä, että hän katsoi mua vähän pitkään. Sitten asiakas sanoi, että olemme me tainneet tavata aiemminkin. Tunnisti mut kuulemma äänestä. Siis äänestä. Kannattaisikohan kuitenkin Julian nyt mennä kauneusleikkaukseen! Here I come. "Laiha" ja upea ja vain äänestä tunnistaa entiseksi.

Hetki

Anna mulle hetki aikaa. Kun mikään ei nyt tunnu miltään. Mä tarvin pienen hetken, kun olisi vain aikaa. Miettiä, olla vaan. Kun voisi käpertyä peiton alle eikä tarvitsisi lähteä mihinkään. Kun ei tarvitsisi esittää pirteää ja iloista. Oikeasti haluaisi vaan itkeä. En haluaisi puhua mitään en kenenkään kanssa. Vain odottaa, että aika kuluu ja suru ja tuska väistyy pois.

Miten niin pieni voi jättää niin ison aukon jälkeensä? Vaikka tiedossa on, että ne on vain lainassa täällä meillä, miksi menetys on aina niin kova? En voi antaa itselleni lupaa ajatella asioita loppuun asti. Tuska on liian suuri juuri nyt. Aikaa ei ole vielä kulunut riittävästi. Sitä mä tarvitsisin nyt. En pysty nukkumaan, syömäänkin vain pakottamalla. Se ei ole hyvä.

Yhdet pienet tassut vähemmän tässä talossa. Onneksi jäi vielä 3:t tassut. Ne tuovat lohtua ja ymmärtävät. Ne kulkevat sinne, mihin emäntäkin.

Kevään tuntua

Kevät tulee, kuten me kaikki olemme huomanneet. Vaikka itse en erityisemmin keväästä enkä kesästä välitä, jotenkin positiivisesti kevät minuunkin vaikuttaa. Se on ihanaa, kun saa luopua toppavaatteista ja pukeutua ohuemmin. Kevätinnostuspuuskassa pesinkin toppavaatteita pois käytöstä ja laittelen ne kohta hyllyilleen odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Tai enpä tiedä, kuinka "sopivia" ne sitten syksyllä/talvella ovat:)-. Jep, yhtä hyvin ne voivat olla liian pieniä kuin liian isoja... tai sitten vaikka sopivia. Mun kristallipallo on sen verran huurteessa, että en osaa sanoa ennustusta. Ei auta kuin antaa ajan kulua ja katsoa sitten syksyllä, miltä näyttää.

Huhtikuun painotilanne näyttää nyt ennakoitua pienemmältä. Maaliskuu oli sen verran vaikea, että hölläsin huhtikuun tavoitetta helpommaksi. Tai ainakin jätin siihen takaportin, jos ei kerran paino laske, ei sitten. Ei tämä ole ihan niin vakavaa. Mutta tänä aamuna puntarilla olikin taas kevennettyä sanomaa. Jos näin jatkuu, saavutan varmasti huhtikuun pienemmän tavoitepainon (77), siihen on enää matkaa - 400g. Mutta en aio nuolaista ennen kuin tipahtaa, vielä on huhtikuuta yli puolet jäljellä!

Ruokakuva (anteeksi heikko laatu): sunnuntaina tuli ulkoillessa niin kova nälkä, että oli pakko pitkästä aikaa tehdä perunamuusia. Muusi & lihapullat, nam! Niille, jotka ihmettelevät salaatin puuttumista: syön päivittäin iiison salaattiannoksen omana erillisenä aterianaan.

Liikuntaankin kevät tuo lisää sykettä. Keventynyt kroppakin jaksaa paremmin. Huomaan esim ylämäissä, että en enää puuskutakaan entiseen tahtiin ja pystyn menemään voimalla loppuun asti. Eli ilmeisesti kunto on hieman kohentumaan päin:)-. Olenkin pyrkinyt keväällä ottamaan jumpat (ainakin vesijumpan) aika tosissani. Sekä muutama viikko sitten olen lisännyt normaaliin kävelyliikuntaani sen 1:n kerran viikossa, kun kävelen tosi lujaa (omalla tasollani) noin ½ tuntia. Ilmeisesti nämäkin pikku asiat vähitellen vaikuttavat kuntoon. Olen tosin aina ollut sitä mieltä, että ½:n tunnin lenkki ei ole yhtään mitään, vähintään tunti se olla pitää. Nyt taitaa olla aika muuttaa mieli tässäkin asiassa!

Ps. Tervetuloa lukija nro 4. Mukava, jos nämä mun jorinat jotakuta kiinnostaa.

Mihin migreeni on hävinnyt?

Migreenihistoriani on muutaman vuoden vanha. Aluksi migreeniä oli huonon näön takia. Eli mulla oli silmälasit, mutta en halunnut käyttää niitä. Näin/näen ihan suhteellisen hyvin ilmankin. Mutta sitten alkoivat päänsäryt, kun tarkentaminen ei sujunutkaan ilman laseja riittävän hyvin. Hankin uudet lasit ja aloin käyttää niitä, mutta migreeni ei sitten sillä lähtenytkään. Se oli tullut jäädäkseen vai oliko sittenkään?

Jossakin vaiheessa mulla oli migreeni joka maanantai. Työstressiä? Sitten sekin vaihe meni ohi ja mulla oli migreeni jokaisten kuukautisten ekana ja toisinaan myös vikana päivänä. Hormonimigreeniä? Tämäkin vaihe ohitettiin.

Viimeiset pari vuotta ollaan oltu siinä tilanteessa migreenin kanssa, että sen laukaisevat tietyt asiat. Tai niitä asioita on oikeastaan 2. Toinen on verensokerin liiallinen lasku. Eli täytyy syödä säännöllisesti. Toinen on kirkkaat valot. Migreenikohtauksia on viimeiset pari vuotta laukaisseet kevään ensimmäiset aurinkoiset päivät ja syksyn iltapimeissä pitkillä valoilla ajavat vastaantulijat. Kun olen tottunut tilanteeseen - keväällä lisääntyneeseen valoon ja syksyllä pimeänajoon - kohtaukset ovat taas loppuneet. Eli talven ja kesän on saanut olla migreeniltä rauhassa - jos vain on muistanut syödä tarpeeksi usein:)-.

Tänä keväänä mulla on ollut vain 1 migreenikohtaus. Sekin hyvin lievä ja se johtui syömättömyydestä. Töissä oli niin kiire, että en ehtinyt ruokailla. Mun migreeni on ollut kaiketi lievää sorttia. Ja sen vaiheet ovat olleet moninaiset. Mutta onko migreeni nyt lopullisesti häipynyt? Voiko tällä laihtumisella ja terveellisellä ruokavaliolla olla siihen vaikka vaikutusta? Onko migreenillä ja liiallisella makeansyönnillä (tms. epäterveellisellä) yhteyttä? Monta kysymystä, mahtaako niihin saada vastausta.